Sidepull - meidän juttu?

Olen täälä blogissakin kertonut pariin otteeseen meidän käyttävän sidepulleja. En edes muista kauanko siitä on, että ne hankin - pari kuukautta? No nämä kuukaudet ollaankin menty sitten kuolaimetta. Jatkoa ajatellen tilanne näyttää siltä, että näin myös jatketaan. "Kukkahattutädiksi" en silti usko muuttuneeni.

Oma kokemukseni näissä on ollut, että avut menevät nopeasti läpi. Ja myös rennommin. Joskus Dannilla oli tapana louskutella kuolaimia ja "vetää" ohjia vastaan. Näillä tilanne on rauhoittunut ja neiti vaikuttaa tyytyväiseltä. Aidosti. 

Näillä onnistuu niin esteet kuin maastoilukin. Kentällä käytän turpahihnassa lampaankarvapehmustetta estämään hiertymiltä. Meillä ei alussa ollut sellaista käytössä ja nenän päälle jäi inhottavasti karvat siksinsokin muistuttamaan hankauksesta, jonka turpahihna aiheuttaa liikkuessaan. Tämä pehmuste oli hyvä ratkaisu: avut menevät hyvin vieläkin läpi, mutta nenäkarvat pysyvät kuosissa! Maastoon otan pehmusteen kuitenkin pois. En tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta en uskalla lähteä kokeilemaan onneani. Todennkäöisesti kyse on van psyykkisest turvantunteesta.

En tiedä kauanko nuo hööksin versiot tulevat kestämään meillä, mutta ehkä joku kaunis päivä ostan astetta paremmat ja laadukkaammat suitset. Mutta siihen asti: me ollaan tyytyväisiä kuolaimettomuuteen, kummatkin!

Lisää joululahjoja... Itsetekemiä tietenkin!

Keksin lisää tapoja antaa jouluksi jotain omatekemää; maalasin pitkästä aikaa! Tässä tulos:

Kummassakin kuvassa on elementtejä, jotka häiritsevät hirmuisesti. Pelkäsin kuitenkin sotkevani kuvia enemmän, jos alan niitä korjaamaan. Toivon myös, että muut eivät kiinnitä niihin hirveästi huomiota! 

Luulen, että tuota ilta-aurinko kuvaa joudun vielä muuttamaan, sillä tuo toinen sivu ei anna rauhaa. Mutta tässä taas jollekkin uusi lahjaidea.

Luukku mikälie: Lucia

Päästiin Iran kanssa taas edustamaan meidän seuraa ja tallia. Kyse oli Lucia kulkueesta, johon päätähdelle toivottiin hevosta alle. Tapahtuma oli Singsbyssä, samassa kylässä missä talli sijaitsee. Kulkueen reitti oli n. 1km pitkä, mutta meille hevosten kanssa lenkkiä tuli n 4km, kun kävelimme aloituspaikalle, siitä letkana nuorisotalolle ja vielä takaisin kotiin. 

Rate toimi Lucian hevosena ja me lähdettiin vain seuraksi mukaan. Samalla Danni sai kokemustasuuresta väkijoukosta pulkkineen ja lyhtyineen. Kaikista jännittävintä taisi kuitenkin olla se, että nämä ihmiset tulivat takana. Ja vieläpä ihan hännässä kiinni. Itseänikin hieman hirvitti, miten lähellä lyhtyjä kantavat enkelit pörräsivät. Onneksi alkukankeuden jälkeen neitikin rentoutui ja kotiinpäin kuljettiinkin riimunnaru löysällä, korvat höröllä! Kaikki kuvat Anna-Lena Ö  (paitsi alin (c) Ira).

<3

Lopuksi kuvasimme kotonakin, mutta en tiedä mitä tabletti teki tuon kuvan laadulle,

Luukku 8: Fiilistelymusikkia!

Pakko kirjoittaa tämä postaus heti näin päivän vaihtuessa uuteen, ettei vain pääse taas unohtumaan! Itselleni musiikki merkitsee paljon. Jopa tallista puuttuu jotain, jossei nrj raikaa antaen hyvää fiilistä heppailuun. Se on oikeastaan osa kaikkea. Se, mitä kuuntelen, riippuu aina päivästä sekä mielentilasta. Joskus tarvitsee hyvää rytmiä saadaakseen itsensä ylös reippailemaan. Joskus taas syvällistä mietiskelymusaa, että ajatukset saisivat kokoon.

Tällä hetkellä fiiliksestä riippumatta on muutama erittäin tärkeä biisi:

Luukut 4, 5, 6 & 7

Apua! Arvasin, ettei mun joulukalenteri-innostus kestä montaa päivää ja nyt on jäänyt monet luukut avaamatta. Monia ideoita olen kyllä päässäni pyöritellyt, mutta niiden ylöskirjoittaminen onkin ollut se haasteellisin. Olen taas yövuorossa tämän vkl, joten toivottavasti saan aikaseksi päivitellä vähän enemmän.

Ensiksi: HYVÄÄITSENÄISYYSPÄIVÄÄ! Toki päivä kerkesi jo vaihtua uuteen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?



Itsenäisyyspäivän tunnelmaa!

Yhden luukun alta ajattelin paljastaa lahjaideani muutamalle kaverille ja sukulaiselle. He tuskin tänne pahemmin eksyvät, joten pukinkontin yllärit pysyvät salassa. Meidän joulun odotus alkaa Juhan kanssa aina siitä, kun tehdään paholaisenhilloa. Älyttömän hyvää melkeen mihin vain tungettuna. No tänä vuonna päätin ne "tunkea" sitten tosiaan joulupakettiin. Tämä joululahja tuskin jää kaappiin pölyttymään. Niin ainakin toivon! Jos joku ei tätä ole vielä maistanut, on se älyttömän helppo tehdä itse. Alla ohjeet ja ainahan nitä voi muokata itselleen sopiviksi!

TARVITSET:

• 800g tomaatteja/tomaattimurskaa
• 200g paprikoita
• 2-4 kpl chiliä (meillä oli käytössä habaneroja)
• 6-8 kpl valkosipulin kynttä
• 1tl suolaa
• 2tl oreganoa
• 1tl mustapippuria
• 1/2 d etikkaa
• 1 pkt dansucker hillosokeria



Ensiksi, uhraudu syömällä himokasa pilttipurkkeja saadaksesi näppärän kokoisia purkkeja pakettiin.

Pese tomaatit ja kalttaa ne. Eli suomeksi ristiviillot tomaatin pintaan ja kiehuvaan veteen noin minuutiksi. Sitten vähän kylmää vettä päälle ja tomaatit saa näppärästi kuorittua. Laiskalla tuulella ollessasi avaa tölkki ja kaada kattilaan tomaattimurska!

Pilko joukkoon paprikat, chilit ja valkosipulit. Nakkaa sekaan myös mausteet ja keitos saakin kiehua noin puolisen tuntia. Sen ajan voit käyttää tekemällä hienoja etikettejä ja laittaa lasipurkit 100 asteeseen uuniin puhdistumaan. Samalla voit miettiä pilttipurkkien ilmatiiviyttä ja kokea niiden olevan hieman riskialttiita. Kaiva jostain kätköistä aitoja lasipurkkeja ja metsästä niihin kannet!

Kun seos on kiehunut puolisen tuntia, lisää joukkoon etikka ja sokeri. Malta keittää vielä 10 min jonka jälkeen hillo on valmis purkitettavaksi. Ei muutakun mielikuvitusta käyttämään ja koristelemaan. Tässä meidän tämän vuoden malli:

Hieno vaikka itse sanonkin!

Luukku 3: Hienot kilpurit

Pari viikkoa sitten matkasimme tallinomistajan kanssa pienelle roadtripille keski-Suomeen. Matkan tarkoituksen saatte selville videosta. Ratsastaja varmasti monelle tuttu ja tuskin valmentajakaan tarvitsee suurempia esittelyitä. Hauska reissu oli ja upeita hevosia!

Katsotaan kauanko innostus riittää; 2. luukku

Tarkoituksenai oli joka päivä, seuraavien 24 päivän aikana vastata Rouskutellen! blogin esittämiin kysymyksiin. Tämän päivän kysymys oli kuitenkin sellainen, etten oli saanut rakennettua eheää vastausta millään. En ole käynyt hevostapahtumissa, en HIHS:ssä, Apassionatassa tai muussakaan hienossa hevosshowssa. Aamulla mietin vielä kertovani tarinoita meidän hulvattomista kisamatkoista; varusteiden rikkoutumisesta, yötyövuoron jälkeisestä kisapäivästä hoitajana sekä Juhan krapula-aamuista kuumassa autossa hevosten syöden aamupalaa takana trailerissa. Mutta jotenkin se ei innostakkaan. Ajattelin luoda oman luukun! 

Tämän päivän luukku liittyy hyvin omaan olotilaan; joka paikkaa jomottaa! Polvia, pohkeita ja toista käsivartta komistaa mustelmat. Erityisesti viimmeisintä mainittua. Joka lihas muistuttaa olemasta olostaan liikkeelle lähdössä. Pahin on kuitenkin vasen olkapää; en saa nostetua sitä hartioita ylemmäs ilman viiltävää kipea. Rotaatioliikkeet johtavat samaan lopputulokseen. Miten minä aina onnistun? Pelkään olkapäässä olevan jotain pahempaa vialla, ei-lihasperästä ongelmaa. Tänään olkapää muljahteli ikävästi ollessani leikkaussalissa instrumenttihoitajana. En usko sen kuitenkaan olevan poispaikaltaan. Mutta ei se ihan kunnossakaan ole. Niin tosiaan se tämän päivän luukku: 

Mieleenpainuvimmat hevosonnettomuuteni?

En nyt tarkoita mitään megasuuria katastrofitapauksia, vaan hetkiä jolloin jouduin miettimään asioiden menneen sen maagisen rajan yli. Rajan, jolloin mietit että tuliko rikottua joku kehon osa pahemmin. Hetki, jolloin miettii onko tässä mitään järkeä. Ensimmäisenä tulee mieleen vuosi 2005 ja jo edesmennyt suomenhevonen Vauhti-Veto. Olin elämäni ensimmäisellä (ja viimmeisellä) ratsastusleirillä, jossa sain nimikkohevosekseni Vauhti ruunan. Tällä herralla oli oma tahto, mutta taito opettaa minulle laukka ja estehyppelyn alkeet. Tämä herra onnistui tiputtamaan minut kahdesti selästään kolmen päivän aikana ja toisesta pudotuksesta oli kiitoksena vihlova jalka. Joka askeleella monta päivää! Silti urheasti vedin leirin loppuun ja välillemme kehittyi viha-rakkaus suhde Vauhdin ähkyyn menehtymiseen asti.

Samanlaisen kivun koin samaisella tillalla, jossa jatkoin työntekijänä leirin jälkeen parin vuoden ajan. Ratsastin kerran tilan tyttären hevosella Christinellä, joka ei ollut sitten yhtään yhteistyön haluinen. Silloinen nuori tamma päätti heittää minut pukkilaukalla alas ja taas sitä konkattiin muutama viikko. Se kipu on jotain niin uskomattoman ärsyttävää, kun joka askel tuntuu.

Cindy Lee, tamma jota ikävöin usein ja jonka ottaisin takaisin heti jos olisi mahdollista. Tämä neiti osasi olla pippurinen! Pukittelukausia oli aina välillä, mutta usein pysyin kyydissä. Pahin tippuminen ei sattunutkaan tinttakohtauksen seurauksena, vaan oman tasapainon menettämisen myötä. Oli hieno talviaamu, ja lähdimme kaverini kanssa maastoon. Hän tuli Hurmurin kanssa kärryt perässä ja minä ilman satulaa Cindyn kanssa. Päätettiin ottaa hieman ravia ja melkein heti noston jälkeen valahdin alas. ilmat menivät pihalle ja jouduin kokoamaan itseäni hetken aikaa. Pientä kipua kyljessä, mutta takaisin selkään vain. Myöhemmin kokeilimme ravia... samalla tuloksella. Loppujen lopuksi kylkiluuni oli murtunut ja erittäin kipeä väärissä asennoissa. Makuuasentoon meno oli varsinaista tuskaa. Silti hevosen selkään piti kavuta viisi päivää myöhemmin.

Siten tuli Daphne! Rikki on mennyt sormea, kättä, jalkaa, niskoja, kyynäspäitä, olkapäitä, kävelykyky ja vaikka mitä. En tiedä miten olen vielä yhtenä kappaleena. Olen tehnyt jonkunmoisen tippumisennätyksen puolessa vuodessa! Tämä ei ole enää normaalia! En ala edes erittelemään näitä tapauksia, sillä näistä tapauksista saa lukea täältä blogista... mistä olen nyt kehdannut kertoa. 

Monesti tälläiset pikkuonnettomuuden painetaan villasella; näitä sattuu ja rapatessa roiskuu. Mutta välillä täytyy miettiä myös omaa tirvallisuutta. Siksi näen usein punaista jos joku ratsastaa vastuuttomasti, ilman kypärää. Varsinkin, jos kyseessä on alaikäinen. Säikähtää voi se varminkin hevonen. Joten turvallista hevostelua kaikille!

Epäonnen kenkä...

Kuten aikaisemmin julkaisemassani postauksessa kerroin, suuntasimme maastoon. Rentoutumaan. Niin sitä luulisi! Lumen ja veden vuorottelu on tehnyt teistä erittäin liukkaita. Hevosten kannalta se oli hyvä, sillä hokit uppoaa pitävästi kiinni jäähän jyrkässäkin mäessä... Toisaalta taas autot, toisin sanoen rekat, joutuvat kiihdyttämään vauhtia päästäkseen mäkien päälle.

Miten tämä liittyy meidän retkeen? Olimme jo hipsineet jyrkän mäen alas ja vastaan kaasuttelee rekka. Vaikka kaverini yritti saada ylösnostetulla kädellä rekkaa hiljentämään vauhtia, joutui se kiristämään tahtia päästäkseen mäen ylös (tai näin mä sen ainakin haluan uskoa!). Kaverini hevonen pelkää tälläistä maantielaivaa ja päätti hieman kääntää suuntimaa. No siitähän meidän neiti "pelästyessä" teki perässä myös hienon voltin. Jonkun ihmeen vuoksi se jäikin paikalleen, eikä laukannut pelokkaasti rekan rinnalla. Hetken mietin, miten se käyttäytyi noin fiksusti? Nuori, jolla ei paljon ole maastoiltu. 

Retki meni muuten ihan hyvin, vaikka eksyttiin ja samalla löydettiin uusi kiva maastoreitti. Vähän ravailtiin lumen ja jään peittämällä hiekkatiellä sekä päätettiin samoilla takaisin kotiin peltojen kautta. 500m tallilta kahden pellon välissä toiminut maasilta (en tiedä miksi tätä sanotaan, mutta ojassa maamassalla rakennettu siltä traktoreita varten) oli romahtanut ja edessä oli syvä oja. Kaverini heppa ei sitä halunnut ylittää, joten hetken heidän jumpattuaan tahtojentaistoa päätin yrittää Dannilla ylitystä. Se hyppäsi hienosti yli jatkoi pari laukka-askelta.... Ja sen jälkeen pukkilaukkaa. Itse maistelin kovaa, käännetyä pellonpohjaa ja neiti kirmasi tallille tiputtaen taas toisen etukenkenkänsä matkalla... Itse saastyin mustelmalla, mutta se hemmetin kenkä!!! Juuri saimme kengät joka jalkaan, että pääsisimme liikumaan enmmän ja sitten neiti päättää vähän irrotella. Noooo.... Huomenna ostamaan uusi kenkä ja toivotaan parasta nopeasta kengityksestä.

Joulukalenterin tyylistä toimintaa ja muita mietteitä!

Hui, miten se on taas täälä? Joulu! Justiin olimme uittamassa hevosia hiekkamontuilla tai treenaamassa kunnolla hiki hatussa. Mutta silti joulukuu käänsi kylkensä. Myös blogilaiset ovat heränneet; joulukalentereiden luukkujen avaaminen alkoi. 

Lumeton joulu - mutta joulmieli säilyi <3

Itsellä ei ole motivaatiota (tai edes aikaa) miettiä erilaisia postauksia joulun kunniaksi, mutta Rousketellen blogin kaleteri-idea oli jotenkin niin erilainen. Sen avulla pyritään vuorovaikutukseen lukioijen kanssa, joka varmasti onnistuu. Lukijana olen myös iloinen siitä, että omat mietteet kiinnostavat myös blogin rustaajia. Toki jokainen bloggaaja pyrkii vahvasti hyvään ja sujuvaan vuorovaikutukseen, mutta suurin puheenaihe on usein oma blogi. Nyt vuorostaan lukijat saavat kirjoittaa muistojaan Sirille ja Marjolle. Miksi muut eivät pyri tähän?

Joulukalenterin idea on simppeli. Päivittäin Rouskutellen blogiin ilmenstyy kysymys. Tähän kysymykseen vastaavat niin itse kirjoittajat, kuin lukijatkin. Tämän jälkeen lukijat linkittävät oman postauksensa takaisin (niinkuin on oma tarkoituksenikin tehdä) ja naiset käyvät ne läpi. Toivottavasti he saavat ihania muistoja luettavaksi.

Tämän luukun alta paljastui kysymys:

Muistatko ensimmäistä hetkeäsi hevosten kanssa? 

Kerro tästä muistosta.

Liitäoheen ensimmäinen kuva, jossa olet hevosen kanssa. 

Kerro myös tästä hetkestä.

Tätä muistoa sain miettiä kyllä hetken, ja tiedä ettei tämä muisto liity ensihetkiin hevosten kanssa. Mutta se on jäänyt vahvasti mieleen ja jollain tavalla se on myös tärkeä. Itse en noihin aikoihin ratsastanut. Meillä ei yksin kertaisesti ollut varaa kolmen lapsen hevosharrastukseen. Niinpä nuorimpana sain odottaa vuoroani. Kaipa nyt saan sitä ratsastusaikaa hyvitettyä takaisin oman hevosen kanssa. Vaikka en selkään päässyt, olin isäni kanssa usein Hubertus tallin maneesissa katselemassa siskoni ja veljeni tuntia. Okei, katselemassa ehkä sen vartin jonka jälkeen noin kuusi vuotiasta alkoi kyllästyttää. Menimme siis isäni kanssa katselemaan tarhailevia hevosia. Voi kun ne oli kauniita! 

Mutta samalla pelottavia. Tarkoituksenani oli syöttää niille heinää, mutta nehän olisivat voineet hotkaista pienen käden mennessään. Isäni yritti opettaa "oikeaoppista" syöttelytapaa, kämmen ylöspäin, käsi rauhassa ja sormet pois tieltä. Mielummin itse pidin heinätupon päästä kiinni ja toivoin parasta. Yleensä päästin tuposta irti ennen aikojaan ja hevoselle jäi hyvällä tuurilla pari kortta huulien väliin. Nykyäänkin tulee välillä syöteltyä herkkuja hevoselle miten sattuu, mutta onneksi joku hevonen antaa sitten puraisevan muistutuksen, ettei pelleily kannata!

Korkeasaari ja ponit

Voi kun joku olisi kertonut tuolle pienelle tytölle, että hän omistaa joskus oman ponin. Epäilen, ettei heti oltaisi asiaa uskottu! Niin monet kerrat toivoin omaa hevosta, mitä milläkin syyllä; ponit syövät hevosia vähemmän, joten hankitaan sellainen. Tästä kuvasta ei ole minkään moista muistoa, kuin itse kuva. Mutta vanha se on ja huomatkaa nuo upeat nyt-just-muodissa olevat vaatteet. Ihanat <3!

Nyt kuitenkin alkaa tulla jo kiire, sillä sain maastokaverin ja meidän pitäisi nähdä kymmenen minutin päästä talilla, hups! 

Marraskuinen aurinko!

Olin yön töissä ja pyrin heräämään jo kahdentoista aikaan, jotta huomenna jaksaisi aamuvuoroon. Toinen motiivi oli aurinko! Se on ollut hukassa muutamana päivänä ja työaika on syönyt viimmeisetkin auringonsäteet. Tänään kuitenkin pääsin starttaamaan pakkasaamun (tai no päivän?) klo 13 jälkeen ja suunnistin tallille. Kuten äskön maintsin täälä jyllää pienoinen pakkanen, joka on jähmettänyt kentän muhkuraiseksi. Ei siis suurempia liikutuksia tänään. 

Päätin kuitenkin vangita laskevan auringon ja rennon ponin kuviin. Tässä hieman satoa: 

Klippaus edessä?

Edellisessä "postauksessa" julkaisin kuvan Dannin mammutti karvasta, ja nyt on vielä plussakelit! Joka ratsastatuskerran jälkeen neiti on karva kikkuralla ja litimärkä, vaikka meno olisikin ollut ihan rentoa. Pikku hiljaa olen joutunut ajattelemaan klippausta, vaikka en koskaan ole suorittanut sit yhdellekkään hevoselleni (omalle tai yp:lle). 

Eniten mietityttää, että onko se tarpeellista? Tällä hetkellä tuntuu että on! Karva varmasti kasvaa tuosta talveen päin mentäessä eikä tilanne varmasti helpotu. Ongelmana on a) kuka klippaa, b) mikä malli ja c) miten loimittaa? Tällä hetkellä olen Trace mallin kannalla: se vähentää loimituksen tarvetta ja karvat ovat poissa vain "ongelma-alueilta", kaulasta, mahasta ja kyljistä. Tonen vaihtoehto olisi Racing malli, joka ei paljon eroa edellisestä. Nyt pitäisi vain miettiä, että kuka tämän klippauksen suorittaisi? En tunne yhtäkään, joka osaisi klipata siististi, joten nyt vain kyseisen taidon osaajan etsintä alkakoon!

Lisää aiheesta http://xantes.nettisivu.org/hevosten-klippaus/ josta kuvakin on napattu!

Mammutti

Kylmästä lämpimään
Aion tulla viereesi kömpimään

Ja vaikka ootkin kaukana siellä,

Kuule beibi me tavataan vielä
Mä tuun kylmästä lämpimään
Aion tulla vielä sua lempimään
Ja vaikka oot kaukana siellä,
Kuule me tavataan vielä

Maneesilla ensimmäistä kertaa!

Tänään koitti päivä, jota olen salaa odottanut (ja älyttömästi jännittänyt!), sillä suuntasimme Sulvan maneesille. Kiireellä hakemaan isältä vetoauto, tallille hepat kuntoon ja koppiin laittamaan sekä mars matkaan! Mukana oli Marika Fasu ruunallaan sekä vakiokalusteisiin kuuluva Ira!

 

Tarkoituksena oli ottaa parit hypyt alle, jos Dannin maneesikäyttäytyminen sen sallisi. Eniten epäilin sen pelkäävän peilejä, mutta suurin mörkö olikin maneesi ovi! Se kierrettiin joka kerta kytäten. Mutta muuten olen tosi ylpeä neidistä, sillä alku ihmettelyn jälkeen se oli fine. Edes pihalla jylläävä Eino-tuuli ei saanut neitiä hermostumaan. 

Vähän mua harmitti sen maneesin kunto; se oli pienempi kuin muistinkaan eikö pohja ollut mikään huippuhyvä... Ei sinne päinkään. Mietin, että miten sielä valmennuksia saadaan pidettyä... Kumirouhe oli vähän tiivistäny pohjaa paremmaksi, mutta parista kulmasta löytyi vajoamia, jotka huomasi kaukaa mutta kohdalla peittyi. Siinä sitten pari kertaa kompasteltiinkin. Aluksi meillä oli pystylinja kolmen laukka-askeleen välillä, mutta vajoamien takia jouduttiin lopuksi kaventamaan linja yhteen laukka-askeleeseen. Marika kävi myös pitkästä aikaa tamman selässä ja kertoi ilokseni sen edistyneen. Enkä nyt ihmettele, laukka on parantunut huimasti ja pysyy paremmin yllä. Myös sidepull suitset saivat kehuja, toimivat kuulemma meille hyvin! 

Kaikki kuvat (C) Ira

Puskissa huutelia ja terhakat ponit!

Meidän matka kohti varmaa maastoilua on ottanut taas suuren askeleen. Meinasin tähän laittaa linkin viimme maastoilusta, mutta huomasin yllätykseni sen puuttuvan olemassa olon... Enkö ole siitä oikeasti kirjoitanut? Eli pari viikkoa sitten pyysin erästä tallilaista seuraamme maastoon. Ajattelin kokeeneen ja varman hevosen olevan hyvää seuraa nuorikolleni, ja olihan se! Reissu meni todella hyvin eikä puskasta nenän eteen hypännyt pikkulintu saanut neidin ei-niin-aina-rautaisia hermoja järkkymään. 

Ilman ongelmia ei kuitenkaan selvitty: pian alla otetun kuvan jälkeen saavuimme laitumen ääreen, jossa laidunsi hevonen. Ja laitumen toisella puolella oli myös meitä tuijottava lämminverinen. Mutta hetkinen? Missä meni tuon laitumen langat? Aivan, ei missään, hevonen oli irti ja lompsi meitä päin. Ikävä kyllä hevosten kohtaaminen ei ollut niin iloinen ja A:n hevonen sai iskuja vieraan etukavioista. Raipalla saimme pitkän ajan jälkeen ajettua hevosta karkuun ja pääsimme karkuun. Emme keksineet muuta ratkaisua kuin soittaa hätäkeskukseen irti olevasta hevosesta, sillä asuttua taloa ei ollut lähellä eikä pimenevässä illassa hirveästi innostanut omistajan etsimistehtäviin. Viikon päästä kuulin tämän hevosen edelleen laiduntavan irti...

Perjantaina suuntasimme Iran kanssa maastoon, eikä johtohevonen ollutkaan niin maastovarma ja vauhtiakin olisi löytynyt, mutta onneksi voin myöntää kaiken meneen taas loistavasti! Mitä nyt yhtäkkiä päälle pamahtanut painepesuri sekä metsässä kuulunut moottorisahan ääni aiheutti ihmetystä. Mutta tämä maastopäivä oli aivan erityinen; sillä nostimme ensimmäiset maastolaukat ja voi kun oli ihana tunne pitkästä aikaa <3! Niin sieltä nousi sitten toiset, kolmannet ja vaikka kuinka monet! 

Eilen sain ratsastaa liinan päässä keskittyen vain itseeni. Hikihän siinä tuli, kummallekin! Oli aivan loistavaa, kiitos Ira taas kerran! Lopuksi kävimme loppukäynnit M:n kanssa maastossa. Ratsastimme metsäaukeaa pitkin ja sukelsimme metsään. Kauaa emme sitä kerenneet tallata, kun toinen hevonen jännittyi ja sen sydän alkoi takoa. Omanihan keskittyi syömiseen. Saman tien kun käännyimme takaisin kuului outoa murinaa ja minunkin herkkusuu jännittyi ja hyppäsi sivuun. Siinä alkoi sitten omakin sydän tykittää, sanooko hirvi noin muka? Matkalla takaisin peltoaukealle kuului sivussa risujen katkentaa emmekä jääneet ottamaan selvää eläimestä. Hevosten katseista päätellen onnistuimme kiertämään otuksen laulaen joulu- juoma ja vaikka mitä lauluja kovaan ääneen. Ihme kyllä selvisimme ilman kohtaamista ja päätettiin mennä maastoon seuraavan kerran lumen tultua! Mutta todennäköisesti samoillaan taas ensi viikolla jo ;)

Mutta mun moposta tuleeki sitten maastokaveri! Tänään sitten suunnaksi Vaasan ravit!

Vettä, mutaa... Missä olet talvi?

Hyi hyi ja yök! Eikö tää loskapaska keli jo riitä? Kaikki kengät on märät (ja en, en vain omista kumppareita), housut kurassa sekä kenttä liukas. Motivaatio siis lähentelee sitä nollatasoa. Oi miksi ei tulisi jo lunta? No se siitä marinasta, jota jatkuu niin kauan kun taivaalta sataa pelkästään vettä!

Joku saattoi bongata viimmepostauksesta meidän uudet suitset: sidepullit. Ja voin kertoa olevani rakastunut. Avut menevät nopeampaa perille, mutta silti neidin suu vaahtoutuu. Joku kertoi sen merkitsevän hevosen työntekoa? No en sitten tiedä ollaanko töitä tehty, sillä kenttä on tosiaan märkä, liukas ja täynnä lätäköitä. Sellaisia, jotka voivat olla pohjattomia ja hukuttaa pikkuponin syvyyksiinsä! Eli siis: mehän ei astuta niihin lätäköihin muutakuin kuoleman uhalla. Meidän työskentelykin on sellasita mutkittelua läpi lammikoiden, että vähemmästäkin menee hemot. 

Eilen kuitenkin mentiin ilman satulaa sen verran kuin pystyttiin. Päätettiin Iran kanssa säästyä kentän edustan miehittäneen kurakasan yli kävelystä ja ratsastettiin suoraan talliin. Tässä teille videopätkä siitä ;)

Mutta nyt leffaan Iran kanssa, moikka!

Vuoden ja yhden päivän tarinat

Niin, niin vain se hurahti.Vuosi ja yksi päivä. Hevosen omistajan onnellisuutta. Onellisuutta ja murheita. Tähän vuoteen on mahtunut enemmän tapahtumia kuin moneen yhteensä. Olen kokenut sellaisia asioita, joita en olisi ikinä uskonut kokevani. Saanut ystäviä sellaisita ihmisistä, joita olen pitänyt pintaliitäjinä. Olen huomannut kasvavani ihmisenä.

Vuosi sitten olin todellakin aivan eri ihminen. Tuntui pelottavalta hypätä kodin omaisesta tallista vieraaseen paikkaa, jossa vastaan käveli vieraita ihmisiä. Tajuttoman kauan meni oppia tunnistamaan näiden ihmisten nimiä. Puolen vuoden jälkeen aloin ne kuitenkin hallita! Ja tuntea. Nyt tuntuu, että olen osa jotain suurempaa, parempaa. En ole yksi ihminen joka maksaa tallivuokran ja liikuttaa hevosia. Meidän nykyinen talli on suuri yhteisö, joka vetää yhtä köyttä. Toki naisten valloittamassa tallissa riittää solmuja ja kiemuroita, mutta kaikesta ollaan ylitse päästy. Harvan tallilaisen kanssa tulee pelkät moikat vaihdettua. Nyt voin sanoa olevani kotona.

Toinen kasvukohtani on asenne hevosiin ja ratsastukseen. Vuosi sitten ratsastus maksoi 10 euroa per päivä, pari kengitykset sekä varusteita. Nyt ratsastus on ilmaista, ystävän ylläpito ja huolehtiminen vähän enemmän. En osaa enää arvioida ratsastukselle hintaa, eikä minun tarvitsekkaan. Ratsastan silloin kun ehdin ja hevonen on sillä päällä. Joskus treenataan kunnolla, nyt on menossa rennompi kausi... kiitos kuran ja "suuren" motivaation. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viettäisi aikaa tallilla, päin vastoin! Joudun pakollakin järjestämään aikaa muulle elämälle. 

Mutta totta kai ratsastaminen on iso osa hevosen omistamista. Ja siitä, jos jostakin olen oppinut paljon! Taran kanssa asiat ei mennyt suunnitelmien mukaan ja loppuajasta menin ilman satulaa käyntiä. Muun ajan tallilla vietin aitaan nojaten. Unelmoiden. Sillä kevään tultua ja kentän pilkistäessä lumen alta alkoivat estetreenit. Minä seurasin muiden liikettä ja nostelin puomeja. Joskus kuvasin videoita, että jokainen näkisi oman menonsa. Kyllä, se oli opettavaista. Puskaratsastaja oppi erottamaan laukat toisistaan jo ensimmäisellä askeleella, ristilaukan sekä laukka-askeleet. Mikä oli kolmitahtista, ja mikä ei... Meidän meno ei ollut. Opin huomaamaan eron lämminverisessä ja harrasteratsussa, jolla pystyi toteuttamaan tehtäviä. 

Opin myös nöyrtymään. Olin tehnyt virheen ostaessani ensimmäistä hevosta. Mutta samalla en. Opin, ettei ikuinen yrittäminen ollut välttämättä se paras ratkaisu... Tai edes oikea. Joskus oli luovuttettava ja lakattava taistelemasta vastaan. Opin ottamaan uuden askeleen, vaikka en tiennyt päämäärää. Mihin olin menossa? Nyt tiedän mihin olin silloin menossa. Saavuin tähän hetkeen. Nyt osaan analysoida tekemisiäni, osaan miettiä mikä onnistui tai epäonnistui. Ikävä kyllä huomaan miettiväni enemmän metsään menoa. Miksi ei joskus voisi olla vain tyytyväinen onnistumiseen? 

Tahdonkin siis kiittää talliporukkaa, joka tuntuu toiselta perheeltä. Vedetään sitä yhtä köyttä myös jatkossakin!

Perus talli-ilta! Koristeltiin kurpitsa näin huvin vuoksi ja syötiin pitsaa!

Eipä oltu viimmeisiä!

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meillä oli tänään SiRun harjoitusestekisat. Itsellä ei mitään suuria tavoitteita ollut, sillä tämä viikko on jäänyt niin pienelle liikutukselle. Milloin on ollut jäässä kenttä, milloin läpimärkä. Viikonloppuna en ollut Vaasassa, joten pieni treeni on jäänyt välistä. Verkassa meni niin ja näin, mutta lähestymiset olivat hyviä ja hypyt siistejä! Kentällä oli yksi kulma liukas ja vetinen, joten itse radalla laskin raviin suosista siinä kohtaan. Tästä syystä tuli huono lähestyminen laine-esteelle, joka jatkoin matkaansa kumoon. Mutta se olikin ainut virhe!

Itselle jäi todella hyvä fiilis, vaikka loppujen lopuksi sijoituksemme oli 7/8. Aika olisi riigttänyt neljänneksi ilman virhettä, mutta 6 puhdasta rataa tuli ja se oli siinä. Mutta kuten sanoin, neiti oli todella hieno! Hyppäsi hyvin ja eteni kivalla vauhdilla. Lähestymiset oli pop, ja se oli ekä tämän päivän suurin tavoite! Kuvia lisään kun saan ne käsiini (kuitenkaan itse radasta ei ole kuvia :/ )

Tein yksi ilta videon vähän minun ja Dannin yhteisestä matkasta. Samalla halusin laittaa myös siihen niitä tunnelmia, mitä koin Taran pois antamisen aikana. Dannin ja minun alku ei ollut helppo, mutta olen saanut siitä loistavan taistelukaverin!

Eilen olin viettämässä hyvän ystäväni epävirallisia tupareita/synttäreitä

joten kisoja ei kerennyt jännittää!

Ei ole hevosta suuhun katsominen (+video)

Aa oon aivan tohkeissani! Meillä on nyt etujaloissa talvipopot, siis kengät! Mä oon pelänny ja odottanut tätä päivää todella paljon! Mitä jos se vetää voltin kengittäessä, jos se ei vaan suostu siihen? Kesä ollaan tallattu kengättömästi ja vuoltu silloin tällöin. Vuolu oli ensimmäisellä kerralla raskasta puuhaa, mutta kerta kerralta helpottui. Kuitenkin aina välillä neiti on veivannut itseään niin taakse, että jalka on vaan vapautettava. Se voi olla aika vaarallista kengittäessä, jos naulaa ei saada kunnolla kiinni ennen kakaran veiviä. Nyt alettiin kengitys ihan niin, että nenän eteen heiniä kottareihin ja mitä tapahtui? Se seisoi tosi hienosti paikoillaan mussuttaen! Olen kyllä nääääääin ylpeä! Kyllähän kengityksen aikana riimu valahti päältä pois ja sitä piti vaihtaakkin välillä, mutta popt ovat nyt jalassa!

Totuttelimme uusiin kenkiin maastakäsin työskentelyllä. Ensiksi juoksutin hetken, mutta koska takaa puuttuu vielä (hokki)kengät, en uskaltanut liukahkolla pohjalla liikaa pyytää eteen. Muistin sitten joskus näkemäni videon, jossa hevosta pyydetään seisomaan paikallaan, sen taakse kävellään ja laitetaan liina pepun päältä toiselle puolelle. Sitten vähän painetta -> hevonen kääntyy ja tulee luokse. Innostuin tätä sitten kokeilemaan (enkä todellakaan tiedä, teinko sen oikein), mutta Dannin kanssa se toimi hyvin! Aluksi painetta sai antaa enemmän, mutta lopuksi pieni ranteen liike sai aikaan toivotun tuloksen. Alla video liikkeestä (tosin alku ei päässyt videoon mukaan).

Sitten yllätyksekseni (ja puolivahingossa) Danni "liimautui" minuun antaen kuitenkin oman tilani säilyä! Joskus meillä on ongelmana tuo oman tilan raja. Yleensä neiti haluaisi kovasti hinkata ja sitä saisi kieltää ihan reippaasti. Nyt kuitenkin Danni väistyi tieltäni, mutta seurasi tarkkaavaisesti suunnan vaihtoa. Alla video, mikä hahmottaa varmasti paremmin:

Mitä tuohon hevosen suuhun kurkkaamisen tulee; tein kyllä niin kamalan virhearvioinnin, että hävettää tajuttomasti. Käyttäydyin kuin tampio, joka ei ole hevosta ennen nähnyt. Kaverini epäili hevosellaan olevan piikkejä hampaissa... No mitä minä tein? Menin työntämään sormeni hevosen suuhun ja kulmahampaiden jyystettäväksi... Ja kyllä sattui!!!

Haava lauantaina puolituntia tapahtuneesta

Haava sunnuntai illalla, kun pääsin kotiin 

Haava nyt. Ei ole pahannäköinen, eikä onneksi edes kipeä!

Tälläiset hetken muistuttavat siitä, että ensin pitäisi miettiä ja sitten tehdä. Yleensä nämä asiat päässäni vaihtavat paikkaa. Mutta tekevälle sattuu. Ainakin on jotain, mitä muistella vanhempana :)

Tosi aktiivinen bloggaaja!

Tällä viikolla on taas sattunut ja tapahtunut! Myös hevosettomassa elämässä. Dannin kanssa olemme ottaneet askeleen eteenpäin kohti maastoilua, siskoni kävi ensimmäistä kertaa neidin selässä, eilen olimme puomi/innari tunnilla ja sain taas lisää syitä vaipua itsesääliin sekä olen ollut leikkaussalissa instrumenttihoitaja muutaman kerran!

Ystäväni Taru tuli siskonsa kanssa moikkaamaan meitä tallille ja lähdettiin yhdessä lenkille, minä selässä narun päässä. Aluksi oli olo kuin aloittelijalla, mutta matkan varrella tuli muutama hetki, jolloin olin iloinen narun päässä roikkuvasta Tarusta! Lähes koko retki meni hienosti, mutta lehtipuhallin ja tien vieressä laiduntavat vieraat hevoset aiheutti päänvaivaa Dannin suurissa aivoissa. Koska puhallinhan olisi voinut imeä pienen ponin sisuksiinsa, muiden hevosten kanssa olisi ollut vain kiva temmeltää. Siitä saan olla iloinen, ettei autot (edes isot rekat) näytä tammaa hetkauttavan.

Mitä tuohon itsesääliin tulee, niin epätoivo itseeni alkaa iskeä yhä useammin! Naurettavaa, lapsellista marinaa, mutta en voi asialle yhtään mitään!! Ärsyttää, etten voi tarjota Dannille niin hyvää koulutusta, kun sen taidoillaan pystyisi suorittamaan. Musta alkaa tuntua, etten kehity enään (varsinkaan esteillä), vaan toistan samat typerät virheet kerrasta toiseen... miksi? Virheistä oppii - mutta mitä jos ei? Mun pitäisi näääääääääin paljon parantaa perusratsastusta sekä luottaa poniin paljon enemmän, mutta ei.... Ratsastuksesta on tullut suorittamista, pelkkää tavoitteiden saavuttamista. Tästä syystä haluan nyt ja heti tammasta maastovarman, koska se tasapainottaisi meidän kummankin menoa ja hermoja. Kun puskaratsastaja ei ole lähes puoleen vuoteen maastoillut kunnolla, niin ihmekkään kun epätoivo iskee... ja kovaa!

Maastoilua parhaillaan; et tiedä minne olet menossa, etkä ainakaan mstä olet tulossa!

Mutta se itsesäälistä, koska se ei ainakaan parane vain rypemällä! Olen siis viimmeisessä työharjoittelussa Vaasan keskussairaalan päiväkirurgisella osastolla ja olen päässyt mukaan leikkauksiin ja oppinut hieman toimimaan instrumenttihoitajana. Vaativaa hommaa, etten sanoisi! Jotenkin ei osaa tajuta, että hei! Tätä hommaa voisin tehdä ihan aikuisten oikeasti. Saas nähdä mihin elämä vie mennessään. Nyt olen kuitenkin pari päivää sairaslomalla, kiitos ihanan, joka syksyisen flunssan! Mutta onpahan aikaa päivittää tätäkin ;)

Tätä tammaa on älyttömän ikävä <3

27.10. meillä on harjoitusestekisat ja itse ilmottauduin taas puomiluokkaan. Meillä on niiiiiin paljon treenattavaa vielä esteillä, etten voisi millään kuvitella osallistuvani edes 50cm luokkaan. 40cm voisi mennä, mutta parempi pelata varman päälle!

Ja lehmät lentää

Tämän viikon tiistaina meidän SuperKoutsi hypytti meitä taas. Yhteensä kaksi estettä; puomi - pysty sekä puomi - laukka-askel - pysty - puomi. Ensimmäinen oli suhteellisen hellpo, mutta jälkimmäistä emme saaneet vain sovitettua askeliimme... Kinkkinen tehtävä. Puomi - pysty oli paljon helpompi lähestyä ja lopuksi este nousiki taas ennätyskorkeuksiin! Meidän yksi valmentaja tapa sanoa, ett' lehmäkin hyppää metrin, mutta millä tyylillä. Silti olen supertyytyväinen omaan lehmääni, joka hyppäsi 60cm puhtaasti ja tyylikkäästi! Vielä kun saisi rutiinia, niin olisin iloinen.

Jotenkin tämän blogin kirjottaminen on ärsyttävää; mulla on paljon ideoita mistä kertoa, mutta kun pääsen koneen ääreen... unohdan ne kaikki!! Toisaalta tämä antaa myös paljon. Joskus on vaikea hahmottaa kehitystä. Paljon pieniä muutoksia tapahtuu, joita ei edes huomaa. Tänään luin vanhoja postauksiani ja tajusin kuinka paljon me kummatkin olemme kehittyneet! Sen vuoksi minä kirjoitan, tämä on kuin tallipäiväkirja (jota olin liian laiska kirjoittamaan). 

Eilinen päivä oli vähintäänkin mielenkiintoinen! Lähdimme hakemaan parille tytölle tilastohevosta ylläpitoon läheltä Ypäjää. Meno matka oli hilpeää ja aika kului joutuisasti. Emme eksyneet kertaakaan ja kahden aikoihin pääsimme kohteeseen. Kun tytöt päättivät ottaa ponin matkaansa, alkoi monen tunnin ajomatka takaisin. Tankkasimme puolessa välissä ja tiesimme luulimme dieselin riittävän kotiin asti... No eihän se riittänyt; 60km Vaasaan ja bensavalo syttyi... Siitä 200m ja auto sammui! Ei mikään paras tunne klo 23.00 vesisaateessa, poni kyydissä. Onneksi oli rauhallisesti reissaava kaveri! Viereisessä (ja ainoassa) talossa näkyi valot ja ei muuta kun oven taakse koputtelemaan. Mahtoi olla yllätys talon asukeille meidän kyläily. Onneksi he auttoivat meidät asemalle hakemaan menovettä autoon. Mutta eihän se auto kuitenkaan käynnistynyt noin vain, kun dieseli oli...... Silloin meinasi epätoivo iskeä! Puolen tunnin ja erilaisten käänteiden kautta autosi starttasi kuin taikaiskusta! Silloin oli iloisempi kuin hetkeen! Loppu matka sujui onneksi ilman kommeluksia ja poni pääsi uuteen kotiinsa.

Tänään teimme puomitreeniä Iran kanssa ja itselle jäi todella hyvä fiilis! Enemmän puomeja siis!

Pikapostaus ennen nukkumattia!

Viileet ilmat on selvästi vaikuttanut ponin eteenpäin pyrkimykseen; sehän liikkuu niin että ei itse meinaa menossa pysyä! Muuta ei tarvitse, kun yrittää istua alas ja tukea kulmissa. Ihana tunne, ei tarvitse pidättää, saatikka potkia eteenpäin.

Tuosta alas istumisesta. Missä vika, kun meikä ei osaa enään istua laukassa alas? Tää ongelma on jatkunut koko kesän, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään asiaan kunnolla huomiota. Tukeudunko liikaa jalustimille, polvilla vai missä vika?? Missä on minun kadonnut irtonainen lantio? Tärkeintä on kuitenkin, että ongelma on huomiotu ja mulla on apujoukkoja sen parantamiseksi... Toivottavasti.

Huomenna olis luvassa vähän hyppelyä kera SuperKoutsin, joten See You!

Mikä ihana hapannaama <3

Koska sitä oppisi ratsastamaan?

Tänään oli lupaamani valmennus. Erittäin hyvä ja asiansa osaava valmentaja, hieno hevonen joka nuoresta iästään huolimatta osaa... ja sitten minä. Tumpelo, joka ei osaa ratsastaa sitä viimmeistä askelta ennen estettä, vaan päättää päästää hevosen hyppyyn liian kaukaa jolloin tasapaino ja kaikki menee päin sitä itseensä... Ärsyttää ihan älyttömästi, vaikka kehitystäkin on kuulemma tapahtunut ja yläkroppa pysyy hyvin ylhäällä eikä katse siinnä jo valmiiksi sitä hiekkapohjaa kohti. Kummankin kuvan copyt Ira

Myös Dannin laukannostot on alkanut parantua sekä joka kerralla sain laukan ennen estettä, kuten oli tarkoitus. Viimme viikolla hyppäsimme sarjaa, eikä Danni tahtonut pitää laukkaa millään sarjan välillä. Vaikka tänään tultiin usein huonosti sarjalle, ylläpiti se laukat läpi tehtävät! Nyt täytyy ratsastaa vaan voimakkaammin esteelle ja malttaa se yksi askel vielä... Mutta reeniä reeniä. Lopuksi kävimme tekemässä pitkät loppukäynnit pellolla.

Mulla taitaa olla viha-rakkaus suhde ratsastukseen? Se on niin ärsyttävää, niin turhauttavaa, niin... Mutta silti ilman sitä ei voi vain elää. Aina pitää kehittyä ja päästä pidemmälle. Jos sitä aloittaisi postimerkkikeräilyn ;)?

Sukujuuria etsimässä

Tänään sain päähänpiston tutkia Danin vanhempia... ja ketkä heidät omistaa. Rohkaistuin sitten laittamaan facebookin kautta heille viestiä, että "orpo" kakara etsii vanhempiaan. Ja mikä parasta tässä asiassa on; Reelika II (eli Dannin emä) asuu 70km päässä! Ja siitä oli kuvakin viimme vuodelta. Talvisessa maisemassa laiduntaa läsipäinen rautias, joka näyttää aivan suomenhevoselta. Olen jopa törmännyt sen omistajaan parissa kisoissa ja voi kun olisin tiennyt tämän aikasemmin. Täytyy nyt toivoa, että he vastaisivat minulle ja saisin tietää vähän mistä neiti on saanut kiltin, mutta jääräpäisen luonteensa.

Ikävä syyskuu

Vuosi. Viimmeinen vuosi on ollut pitkä, mutta silti niin lyhyt. Missä välissä vuodenajat vaihtuivat? Enää en muista ystäväni pehmeitä liikkeitä, en sen silkkistä karvaa. Mutta muistan ne onnistumisen tunteet, yhteenkuuluvuuden. Sen, kun toinen luottaa ja yrittää. 

Vuosi on kuluut nyt Cindyn poismenosta... päivälleen. Mitä kaikkea siinä ajassa on tapahtunutkaan; olen omistanut kaksi eri hevosta, kaksi hyvin erilaista. On ollut iloa, surua, onnistumista ja tappiota. Olen oppinut antamaan periksi silloin, kun se on vain kaikille parasta. Samaa en olisi tehnyt Cindn kanssa, mutta nyt arvostan päätöstä joka hänelle tehtiin. Cindyn vuoksi.

Cindy ei koskaan palaa, mutta ikävä ja rakkaus pysyvät muistoissa. Se on arvokkainta.

Mutta mitä muuta kuuluu tähän arkeen? Paljon peltoilua ja jumppaamista kentällä. Pari päivää sitten hyppäsimme tauon jälkeen ja voi sitä onnistumisen tunnetta! Pitkällä sivulla oli yhden laukka-askeleen sarja sekä diagonaalilla pysty ja alla kaksi tynnyrin puolikasta. Aloitimme hyppimisen sarjalla, jolle Danni ei millään saanut askelia oikein. Hyppäsimme aina liian kaukaa, jolloin b-osallekkin tultiin luonnollisesti huonosti. Pienen "keskustelun" ja itseni tsemppaamisen jälkeen askeleet osuivatkin yhtäkkiä kohdilleen ja sarja meni hienosti! Lopuksi b-osa nousi 50cm (joka on pienen pieni este joillekkin, mutta meidän suurin hyppäämämme este yhdessä) ja hypyt meni nääääääääääääääääääääääääin hyvin! Lopuksi hyppäsimme kerran tynnyriesteen ja koska se meni kerralla hienosti, jätin hyppäämisen siihen. Lopuksi mentiin kaverin kanssa päästelemään pellolle palkinnoksi. Hevoselämä on vaan jotain niin uskomatonta <3!

Ensi viikolla on Monnan estevalmennus taas ja minua jännittää jo nyt!