Ensilumi toi mukanaan murheet...

Karma. Mä alan todella uskoa siihen. Kaikki virheet mitä teet, kostautuvat takaisin. Tuntuu, että Dannin kanssa karma päätti potkaista päähän kunnolla. Koko kesä ollaan menty motivaation vaihtelevalla esiintymisellä. Milloin olin onnellinen hevosen omistaja, milloin eläimeen kahlittu onneton. No tällä hetkellä olen näistä jälkimmäinen.

Ensilumi. Niin hieno ajatus. Puhtaan valkea maa nielee sisällensä syksyn masentavat värit. Mutta talven tuloon valmistautumaton hevosenomistaja sai karvaan muistutuksen ennakoimisen jalosta taidosta. Jää. Tuo kirkas, petollinen ilmiö. Hevonen mukkelis makelis tarhassa ja seuraavana päivänä jalassa odottaa ikävä yllätys. En jaksa enkä edes halua spekuloida mitä tai kuinka pahasti jalassa on mennyt. En ole eläinlääkäri, joten jätän sen asian heidän päätettäväkseen. Mutta olen ihminen, joka kokee syyllisyyden sekä vihan tunteita, kiintymystä sekä toivoa. Viikon päästä asia ratkeaa, siihen asti yritän pitää hyvät välit sekä hevoseeni että kylmäyspusseihin. Niiden kanssa eletään aika tiiviisti nyt!

Alkosta saa hevosellekkin tuotteita!

Tässä esittelyssä kylmäyspussi!

Tällä hetkellä kaikki kuitenkin on "normalisoitunut"; turvotus sekä puristusarkuus jalassa kadonneet, vain lämpö muistuttelee vamman olemassaolosta. Hevonen on tyytyväinen eikä ole hetkeäkään ontunut koko aikana. Onni on minunkin kohdalla kivat tallikamut. Olen autellut heitä hevosten liikuttamisessa sekä päässyt tästä johtuen usein maastoon. Jos ja kun Danni saa sairaslomalapun käteen, pääsen tällä tavoin nauttimaan hevostelusta muutenkin kuin kylmäämisen kautta. Toivon, että saadaan edes käskyksi tehdä käyntilenkkejä, jotta kummankin mielenrauha säilyisi. 

sh r. Julle Jyräys

lv r. Enska

Enska Penska

Harmitus maximus

Kyllä nyt suoraansanottuna ottaa päähän. Sain taas kautta rantain kuulla huhuja itsestäni ja ponistani. Me ei kuulemma pärjätä toistemme kanssa. Nojoo, mitä tuohon nyt sanomaan? Ihmiset puhuu ja seuraa, mutta voisiko joskus iloita muiden kuin itsemme puolesta? 

Mietin, mistä tälläisiä puheita on lähtenyt liikkeelle? Olenko antanut kuvan, että yhteiselomme Dannin kanssa on vaikeampaa kuin normaali hevosarki? Minä kun luulin että hevosen omistaminen on pilvilinnoissa hyppimistä ja ruusuilla tanssimista... Just. Tästä syystä blogi on nyt piilotettu. En tiedä mitkä asetukset onnistuin kännykällä säätämään. Näkeekö kukaan edes meidän tekstejä? Jos jatkossa (tai ainakin hetken aikaa) kirjottelisin omaksi iloksi ja muistoiksi. Kiva jos sielä ruudun toisessa päässä joku lukija näkisi myös meidän touhuiluja. 

Dancucker valmiina maastoilemaan - Muistakaa heijastimet!

Mutta oli mulla myös iloisiakin uutisia! Kävimme eilen Keskisillä... Tidddii... Ja mukaani tarttui GoPro Hero aktiivikamera!!! Sovittelin kiinnikettä kypärääni, mutta pitää päättää laitanko sen GPA:han vai hööksistä ostettuun vakkarikypärääni. Jälkimmäinen on paljon siistimmän näköinen ja miljoona kertaa edullisempi, mutta en tiedä haluaisinko siihen liimata rumaa kiinnikettä. Luulen siis kameran löytyvän huomenna GPA:n kyljestä. 

Me näytetään kieltä kaikille elämäänsä kyllästyneelle :P

Oman seuran järjestämät estekisat

HOX HOX! Tämän kirjoittaminen on aloitettu viimme kuun lopussa, joten julkaisu tulee hieman myöhässä...

Olemme järjestäneet seurani Singsbyn ratsastajien kanssa joka kesä parit estekisat. Viimme kesästä asti on kisat pysyneet harjoituskisa tasolla, sillä seurakisoihin tarvitsisi kunnon tuomarin. Mutta oikeastaan harjoituskisojen myötä on muillakin kuin johonkin seuraan kuuluvilla ollut lupa osallistua. Tämä on hyvä alku kisauraansa aloittaville ratsukoille. Ja toki myös niinsanotuille puskaratsastajille, joita ei isoihin kisoihin niin nappaa lähteä. Mutta ennen kaikkea kisat lähentävät aina talliporukkaa talkoiden ja lopulta kisojen merkeissä. Kivaa tekemistä yhdessä, joka kulminoituu rakkaisiin hevosiin!

Tänä vuonna saimme järjestettyä kisat vasta syyskuun lopussa. Vähän jännitti, saisimmeko tarpeeksi osallistujia ilmojen viilenettyä. Onneksi ilmoittautumisia tuli sopivasti, vaikka kotitallin hevoset olivatkin suurin osa rampoja. Olimme sopineet pitävämme hypättävät luokat pieninä, sillä kisamme ovat kiinnostaneet erityisesti nuoria ratsastajia. Tällä kertaa löytyivät seuraavat luokat:

• puoni/20cm
• 30-40cm
• 50cm
• 60-70cm

Danni pääsi osallistumaan näistä kolmeen; Oonan kanssa puomiluokaan sekä kanssani 30-40cm ja 50cm. Oona ei ole ollut hevosen selässä viimme kesästä, mutta hämmästyttävän hyvin pystyi keventämään ravissa sekä ohjaamaan itsenäisesti. Onskis kävi pari päivää ennen kisoja vähän hakemassa tuntumaan ja positiivisella fiiliksellä jäimme odottamaan lauantaita. Ja hienosttihan sielä meni! Vaikka Oonaa aluksi hieman hävetti verryttelyssä huutaa "este", alkoi se luonnistumaan seuraten muiden tekevän samalla tavalla. Ja niin vaan niitä "esteitä" mentiin toiselle sijalle asti! Hieno kaksikko, nyt pitäisi saadaa tyttöä enemmän ratsaille. Tallinomistajakin tokaisi mun kiukkutammasta muotoutuneen varsinainen tuntiponi.

Oma valmistautuminen kisoihin meni hieman penkin alle. Siinä missä Danni teki kaikki Oonan pyynnöt sujuvasti, oli meillä yhteysongelmia. Ai mikä suunta? Niin mikä askellaji? Ai sä haluat mun himmaavan ennen estettä? No en halunnut! Itse olen hypännyt ihan liikaa yksittäsiä esteitä. Joten radan hyppiminen olikin jännää. Ratojen puutos näkyi laukan sujuvuuden puuttumisena. Neiti suoritti yhden esteen ja laski raviin. Se tiesi tasan tarkkaan, että pysin laukkaa mutta sitä ei pahemmin kiinnostanut vastata pyyntöihin. Itselle jäi todellakin huono fiilis kisojen valmistautumisen suhteen.

Eikä ne radatkaan menneet paremmin. Kyllähän se yli hyppäsi, mutta askellajit olivat aina vähän omaa luokkaansa. Luokassa 30-40cm otimekin sitten sarjan a-osan mukaamme ja näin ollen pääsimme kolmanneksi koko luokasta. No olihan se kuitenkin ihan kiva tunne, sillä kyseinen luokka keräsi eniten osallistujia! 

Luokassa 50cm laukka oli heikentynyt vielä entisestään. Mua hävetti todella lujaa meidän yhteistyön puutos. Mutta kuten aikasemminkin sanoin, kyllä se hyppää. Tällä kertaa kolinoista huolimatta puomit pysyivät paikallaan ja saimme sekä perusradasta että uusinnasta 0 virhepistettä. Olimme ainoita, jotka edes suorittivat perusradan virheittä, joten sinivalkoruusuke saatiin napattua. Ikävä kyllä takaraivossa jyskytti tieto, että muiden radat olivat teknisesti parempia. 

Kyllähän sieltä laukkaakin löytyi

Sarjan b-osa

Hihii, "palkintojenjako"

Onneksi kyseessä oli harjoituskisat... Sinne tultiin harjoittelemaan. Se samalla avasi silmät siitä, kuinka haitallisia yksittäiset esteet voivat olla. Tästä olen saanut motivaatiota tehdä kahden tehtävän yhdistelmää esteiden kanssa. Esimerkiksi innarit ja laukkapuomit. 

Mutta olkaamme iloisia siis saamistamme ruusukkeista (kolmesta luokasta 1., 2. sekä 3. sija!) sekä kehitysmadollisuuksista!

Päänsisäistä kaaosta ja motivaation puutetta

Ei ole tullut hetkeen kirjoitettua. Ei siksi, että ideat olisivat lopussa. Luonnoksia löytyy vino pino, mutta niiden loppuun kirjoittaminen on jäänyt ylemmille voimille. 

Tällä hetkellä pääni sisällä vallitsee kaaos. Olen kohdannut jonkun moisen kriisin miettien omaa elämääni sekä valintojani. Miksi seison tässä? Voisinko tehdä jotenkin toisin? Olen miettinyt monta muuttujaa ja niiden järjestystä. Kuitenkin yksi asia on varma; hevonen. Se ei saa kadota elämästäni. Oma tukipaaluni. Hevosen ympärille rakentuu muitakin asioita; talliympäristö ja sen ihmiset. Viimmeisestä muodostuu ryhmä ystävät. Niiden arvo on niin suuri, ettei sitä pieni ihminen aina tajua tai arvosta. Miksi riidellä niin pienestä asiasta, kun suhteissa puuttuu ne suuret ongelmat. Täytyykö niitä etsimällä etsiä? Miksi ei vain olisi onnellinen?

Vaikka hevonen onkin itselleni elämän suola, on motivaatio välillä harvinainen näky suhteessamme. Miksi aina pitää kohdata samat ongelmat ratsastuksessa? Miksei muuttaisi omaa toimintatapaa muuttaen näin hevosenkin suhtautumista? Eikö ihminen voisi olla iloinen pienistäkin onnistumisista? Hyvä lähestyminen esteelle, puhdas nosto, hevosen turvan kosketus? 

Loma tekee joskus hyvää, niin ihmistä kuin eläimistä. Otin tarkoituksella etäisyyttä ehkä rakkaimpaan ihmiseen jota minulla on. Otin sen arvostaakseni häntä enemmän. Voisinko elää ilman häntä? Millaista on arki ilman toisen tukea tai tuttua ääntä. No kamalaa se oli! Samalla otin etäisyyttä hevoseen. Lomailkoon. En halunnut viedä turhautmista mukanani hevosen selkään. Ehkä huonoin yhdistelmä ikinä; nuori hevonen ja hermonsa kadottanut ratsastaja.

Samalla kun järjestin sen viikon verran seonneita ajatuksiani ymmärsin myös oman karvaturpani merkityksen. Oli ihanaa valjastaa se ja mennä yhdessä miettimään miksi ne kulmat ovat niin hankalia mennä tasapainoisesti. Samalla otimme myös mukaan kadoksissa olleen laukan. Ja uskokaa pois, se laukka oli hävinnyt todellakin kauas. Laukka-avuista sain nousemaan vain lönkötysravin eikä neidillä ollut aikomustakaan ottaa nopeampaa tahtia menoon. Saimmekin tehdä paljon siitymisiä, ennenkuin pystyimme lopettamaan edes tyydyttävään tulokseen.

Viidentenä treenipäivänä laukka nousikin jo hyvin. Pari kertaa testailtiin, mutta apuni taisi mennä lopulta idänihmeeni kalloon. Teimme eilen puomi-ristikko-puomi tehtävää niin isolla ristikolla kuin reikiä riitti tolpassa. Ilokseni huomasin tasapainoni parantuneen taas piirun verran. Vaikka lähestymiset kusi ja hyppykorkeus oli liioteltua, lihakseni saivat pidettyä itseni kasassa. Onnistumisia siis epäonnistumisien jälkeen.