Vuoden ja yhden päivän tarinat

Niin, niin vain se hurahti.Vuosi ja yksi päivä. Hevosen omistajan onnellisuutta. Onellisuutta ja murheita. Tähän vuoteen on mahtunut enemmän tapahtumia kuin moneen yhteensä. Olen kokenut sellaisia asioita, joita en olisi ikinä uskonut kokevani. Saanut ystäviä sellaisita ihmisistä, joita olen pitänyt pintaliitäjinä. Olen huomannut kasvavani ihmisenä.

Vuosi sitten olin todellakin aivan eri ihminen. Tuntui pelottavalta hypätä kodin omaisesta tallista vieraaseen paikkaa, jossa vastaan käveli vieraita ihmisiä. Tajuttoman kauan meni oppia tunnistamaan näiden ihmisten nimiä. Puolen vuoden jälkeen aloin ne kuitenkin hallita! Ja tuntea. Nyt tuntuu, että olen osa jotain suurempaa, parempaa. En ole yksi ihminen joka maksaa tallivuokran ja liikuttaa hevosia. Meidän nykyinen talli on suuri yhteisö, joka vetää yhtä köyttä. Toki naisten valloittamassa tallissa riittää solmuja ja kiemuroita, mutta kaikesta ollaan ylitse päästy. Harvan tallilaisen kanssa tulee pelkät moikat vaihdettua. Nyt voin sanoa olevani kotona.

Toinen kasvukohtani on asenne hevosiin ja ratsastukseen. Vuosi sitten ratsastus maksoi 10 euroa per päivä, pari kengitykset sekä varusteita. Nyt ratsastus on ilmaista, ystävän ylläpito ja huolehtiminen vähän enemmän. En osaa enää arvioida ratsastukselle hintaa, eikä minun tarvitsekkaan. Ratsastan silloin kun ehdin ja hevonen on sillä päällä. Joskus treenataan kunnolla, nyt on menossa rennompi kausi... kiitos kuran ja "suuren" motivaation. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viettäisi aikaa tallilla, päin vastoin! Joudun pakollakin järjestämään aikaa muulle elämälle. 

Mutta totta kai ratsastaminen on iso osa hevosen omistamista. Ja siitä, jos jostakin olen oppinut paljon! Taran kanssa asiat ei mennyt suunnitelmien mukaan ja loppuajasta menin ilman satulaa käyntiä. Muun ajan tallilla vietin aitaan nojaten. Unelmoiden. Sillä kevään tultua ja kentän pilkistäessä lumen alta alkoivat estetreenit. Minä seurasin muiden liikettä ja nostelin puomeja. Joskus kuvasin videoita, että jokainen näkisi oman menonsa. Kyllä, se oli opettavaista. Puskaratsastaja oppi erottamaan laukat toisistaan jo ensimmäisellä askeleella, ristilaukan sekä laukka-askeleet. Mikä oli kolmitahtista, ja mikä ei... Meidän meno ei ollut. Opin huomaamaan eron lämminverisessä ja harrasteratsussa, jolla pystyi toteuttamaan tehtäviä. 

Opin myös nöyrtymään. Olin tehnyt virheen ostaessani ensimmäistä hevosta. Mutta samalla en. Opin, ettei ikuinen yrittäminen ollut välttämättä se paras ratkaisu... Tai edes oikea. Joskus oli luovuttettava ja lakattava taistelemasta vastaan. Opin ottamaan uuden askeleen, vaikka en tiennyt päämäärää. Mihin olin menossa? Nyt tiedän mihin olin silloin menossa. Saavuin tähän hetkeen. Nyt osaan analysoida tekemisiäni, osaan miettiä mikä onnistui tai epäonnistui. Ikävä kyllä huomaan miettiväni enemmän metsään menoa. Miksi ei joskus voisi olla vain tyytyväinen onnistumiseen? 

Tahdonkin siis kiittää talliporukkaa, joka tuntuu toiselta perheeltä. Vedetään sitä yhtä köyttä myös jatkossakin!

Perus talli-ilta! Koristeltiin kurpitsa näin huvin vuoksi ja syötiin pitsaa!