Ikävä syyskuu

Vuosi. Viimmeinen vuosi on ollut pitkä, mutta silti niin lyhyt. Missä välissä vuodenajat vaihtuivat? Enää en muista ystäväni pehmeitä liikkeitä, en sen silkkistä karvaa. Mutta muistan ne onnistumisen tunteet, yhteenkuuluvuuden. Sen, kun toinen luottaa ja yrittää. 

Vuosi on kuluut nyt Cindyn poismenosta... päivälleen. Mitä kaikkea siinä ajassa on tapahtunutkaan; olen omistanut kaksi eri hevosta, kaksi hyvin erilaista. On ollut iloa, surua, onnistumista ja tappiota. Olen oppinut antamaan periksi silloin, kun se on vain kaikille parasta. Samaa en olisi tehnyt Cindn kanssa, mutta nyt arvostan päätöstä joka hänelle tehtiin. Cindyn vuoksi.

Cindy ei koskaan palaa, mutta ikävä ja rakkaus pysyvät muistoissa. Se on arvokkainta.

Mutta mitä muuta kuuluu tähän arkeen? Paljon peltoilua ja jumppaamista kentällä. Pari päivää sitten hyppäsimme tauon jälkeen ja voi sitä onnistumisen tunnetta! Pitkällä sivulla oli yhden laukka-askeleen sarja sekä diagonaalilla pysty ja alla kaksi tynnyrin puolikasta. Aloitimme hyppimisen sarjalla, jolle Danni ei millään saanut askelia oikein. Hyppäsimme aina liian kaukaa, jolloin b-osallekkin tultiin luonnollisesti huonosti. Pienen "keskustelun" ja itseni tsemppaamisen jälkeen askeleet osuivatkin yhtäkkiä kohdilleen ja sarja meni hienosti! Lopuksi b-osa nousi 50cm (joka on pienen pieni este joillekkin, mutta meidän suurin hyppäämämme este yhdessä) ja hypyt meni nääääääääääääääääääääääääin hyvin! Lopuksi hyppäsimme kerran tynnyriesteen ja koska se meni kerralla hienosti, jätin hyppäämisen siihen. Lopuksi mentiin kaverin kanssa päästelemään pellolle palkinnoksi. Hevoselämä on vaan jotain niin uskomatonta <3!

Ensi viikolla on Monnan estevalmennus taas ja minua jännittää jo nyt!