Meidän matka kohti varmaa maastoilua on ottanut taas suuren askeleen. Meinasin tähän laittaa linkin viimme maastoilusta, mutta huomasin yllätykseni sen puuttuvan olemassa olon... Enkö ole siitä oikeasti kirjoitanut? Eli pari viikkoa sitten pyysin erästä tallilaista seuraamme maastoon. Ajattelin kokeeneen ja varman hevosen olevan hyvää seuraa nuorikolleni, ja olihan se! Reissu meni todella hyvin eikä puskasta nenän eteen hypännyt pikkulintu saanut neidin ei-niin-aina-rautaisia hermoja järkkymään.
Ilman ongelmia ei kuitenkaan selvitty: pian alla otetun kuvan jälkeen saavuimme laitumen ääreen, jossa laidunsi hevonen. Ja laitumen toisella puolella oli myös meitä tuijottava lämminverinen. Mutta hetkinen? Missä meni tuon laitumen langat? Aivan, ei missään, hevonen oli irti ja lompsi meitä päin. Ikävä kyllä hevosten kohtaaminen ei ollut niin iloinen ja A:n hevonen sai iskuja vieraan etukavioista. Raipalla saimme pitkän ajan jälkeen ajettua hevosta karkuun ja pääsimme karkuun. Emme keksineet muuta ratkaisua kuin soittaa hätäkeskukseen irti olevasta hevosesta, sillä asuttua taloa ei ollut lähellä eikä pimenevässä illassa hirveästi innostanut omistajan etsimistehtäviin. Viikon päästä kuulin tämän hevosen edelleen laiduntavan irti...
Perjantaina suuntasimme Iran kanssa maastoon, eikä johtohevonen ollutkaan niin maastovarma ja vauhtiakin olisi löytynyt, mutta onneksi voin myöntää kaiken meneen taas loistavasti! Mitä nyt yhtäkkiä päälle pamahtanut painepesuri sekä metsässä kuulunut moottorisahan ääni aiheutti ihmetystä. Mutta tämä maastopäivä oli aivan erityinen; sillä nostimme ensimmäiset maastolaukat ja voi kun oli ihana tunne pitkästä aikaa <3! Niin sieltä nousi sitten toiset, kolmannet ja vaikka kuinka monet!
Eilen sain ratsastaa liinan päässä keskittyen vain itseeni. Hikihän siinä tuli, kummallekin! Oli aivan loistavaa, kiitos Ira taas kerran! Lopuksi kävimme loppukäynnit M:n kanssa maastossa. Ratsastimme metsäaukeaa pitkin ja sukelsimme metsään. Kauaa emme sitä kerenneet tallata, kun toinen hevonen jännittyi ja sen sydän alkoi takoa. Omanihan keskittyi syömiseen. Saman tien kun käännyimme takaisin kuului outoa murinaa ja minunkin herkkusuu jännittyi ja hyppäsi sivuun. Siinä alkoi sitten omakin sydän tykittää, sanooko hirvi noin muka? Matkalla takaisin peltoaukealle kuului sivussa risujen katkentaa emmekä jääneet ottamaan selvää eläimestä. Hevosten katseista päätellen onnistuimme kiertämään otuksen laulaen joulu- juoma ja vaikka mitä lauluja kovaan ääneen. Ihme kyllä selvisimme ilman kohtaamista ja päätettiin mennä maastoon seuraavan kerran lumen tultua! Mutta todennäköisesti samoillaan taas ensi viikolla jo ;)
Mutta mun moposta tuleeki sitten maastokaveri! Tänään sitten suunnaksi Vaasan ravit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jättäkää kavionjälkenne tänne! Haluan pitää blogin ilmapiirin iloisena, joten loukkaavia/herjaavia kommentteja ei julkaista. Rakentavaa kritiikkiä otetaan vastaan ja voit jättää sähköpostiosoitteesi viestiisi, niin otan yhteyttä!