Ei ole tullut hetkeen kirjoitettua. Ei siksi, että ideat olisivat lopussa. Luonnoksia löytyy vino pino, mutta niiden loppuun kirjoittaminen on jäänyt ylemmille voimille.
Tällä hetkellä pääni sisällä vallitsee kaaos. Olen kohdannut jonkun moisen kriisin miettien omaa elämääni sekä valintojani. Miksi seison tässä? Voisinko tehdä jotenkin toisin? Olen miettinyt monta muuttujaa ja niiden järjestystä. Kuitenkin yksi asia on varma; hevonen. Se ei saa kadota elämästäni. Oma tukipaaluni. Hevosen ympärille rakentuu muitakin asioita; talliympäristö ja sen ihmiset. Viimmeisestä muodostuu ryhmä ystävät. Niiden arvo on niin suuri, ettei sitä pieni ihminen aina tajua tai arvosta. Miksi riidellä niin pienestä asiasta, kun suhteissa puuttuu ne suuret ongelmat. Täytyykö niitä etsimällä etsiä? Miksi ei vain olisi onnellinen?
Vaikka hevonen onkin itselleni elämän suola, on motivaatio välillä harvinainen näky suhteessamme. Miksi aina pitää kohdata samat ongelmat ratsastuksessa? Miksei muuttaisi omaa toimintatapaa muuttaen näin hevosenkin suhtautumista? Eikö ihminen voisi olla iloinen pienistäkin onnistumisista? Hyvä lähestyminen esteelle, puhdas nosto, hevosen turvan kosketus?
Loma tekee joskus hyvää, niin ihmistä kuin eläimistä. Otin tarkoituksella etäisyyttä ehkä rakkaimpaan ihmiseen jota minulla on. Otin sen arvostaakseni häntä enemmän. Voisinko elää ilman häntä? Millaista on arki ilman toisen tukea tai tuttua ääntä. No kamalaa se oli! Samalla otin etäisyyttä hevoseen. Lomailkoon. En halunnut viedä turhautmista mukanani hevosen selkään. Ehkä huonoin yhdistelmä ikinä; nuori hevonen ja hermonsa kadottanut ratsastaja.
Samalla kun järjestin sen viikon verran seonneita ajatuksiani ymmärsin myös oman karvaturpani merkityksen. Oli ihanaa valjastaa se ja mennä yhdessä miettimään miksi ne kulmat ovat niin hankalia mennä tasapainoisesti. Samalla otimme myös mukaan kadoksissa olleen laukan. Ja uskokaa pois, se laukka oli hävinnyt todellakin kauas. Laukka-avuista sain nousemaan vain lönkötysravin eikä neidillä ollut aikomustakaan ottaa nopeampaa tahtia menoon. Saimmekin tehdä paljon siitymisiä, ennenkuin pystyimme lopettamaan edes tyydyttävään tulokseen.
Viidentenä treenipäivänä laukka nousikin jo hyvin. Pari kertaa testailtiin, mutta apuni taisi mennä lopulta idänihmeeni kalloon. Teimme eilen puomi-ristikko-puomi tehtävää niin isolla ristikolla kuin reikiä riitti tolpassa. Ilokseni huomasin tasapainoni parantuneen taas piirun verran. Vaikka lähestymiset kusi ja hyppykorkeus oli liioteltua, lihakseni saivat pidettyä itseni kasassa. Onnistumisia siis epäonnistumisien jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jättäkää kavionjälkenne tänne! Haluan pitää blogin ilmapiirin iloisena, joten loukkaavia/herjaavia kommentteja ei julkaista. Rakentavaa kritiikkiä otetaan vastaan ja voit jättää sähköpostiosoitteesi viestiisi, niin otan yhteyttä!