Elämäni hevoset 1/4: Hupin Hurmuri

Sain yhtäkkiä näin aamutuimaan idean, että voisin koota blogiini itselleni tärkeimmät hevosystävät. Päätin, että Dannista en kirjoita, koska tämä blogi pyörii muutenkin sen ympärillä. Vai mitä mieltä olette, haluaisitteko kuulla jotain erityistä siitä? Mietin hetken, otanko Taran mukaan, koska siitä lötyy oma esittely. Mutta ajattelin kerätä siihen sellaisia asioita, mistä se piti/ ei pitänyt, ja miksi päädyin sen silloin ostamaan. Mutta pitemmittä puheitta, tästä se alkaa!

Hupin Hurmuri

Suomenhevonen

24.4.1998

Ruuna

Oli keväinen päivä ja kaarsin juuri autollani pihaan, kun kaverini pyöräili koulusta kotiinsa. Hän tuli moikkaamaan ja kertomaan, että eräs talliltaan etsii hevoselleen vuokraajaa. Siinä elämän tilanteessa vuokrasin jo yhtä lv-ruunaa Ramboa ( Rambo Assassin), mutta olisi kiva saada touhata toisenkin hevosen kanssa. Niinpä päädyin kokeilemaan tätä Hurmuria.

Siihen aikaan tämä suokki oli kova viemään ja sillä käytettiin eräänlaista vahvaa narua estämään pään nostamisen. Silti Hurmurilla oli kova tahto kääntyä takaisin kotiin. Myös kielen heitto kuolaimen päälle oli yksi Hurpan ärsyttävistä puolista. Se onnistui siinä aina, vaikka kuolaimessa käytettiinkin kuolankumia. Muuten herra oli mukava ratsastaa; sillä oli kivat askellajit, jotka nousivat pienillä avuilla. Laukkakin nousi vaikka peruutuksesta.

Ensimmäisenä kesänä aloitimme harjoittelemaan esteitä, mutta eihän se hyvin mennyt! Hurmuri tähtäsi puomin päälle vetäen kaikki alas.Myös vauhti loppui kesken ja hyppäsimme suurin piirtein käynnistä. Koko kesä yritettiin hinkata esteitä, vaikka tulos oli aina heikko. Seuraavana keväänä menimme estevalmennukseen läheiselle maneesille, jossa Hurmurin esteinto syttyi. Sen jälkeen esteet alkoivat sujua myös koto puolessa. Tyyli oli vielä vapaa, mutta se oli kummankin mielestä kivaa.

Todella nopeasti Hurmurista oli tullut tärkeä itselleni. Se oli kuin nalle, jonka halusin viedä kotiini. Arvostin myös paljon sitä, miten vapaasti sain touhata sen kanssa. Pari vuotta meni kuin siivillä! Tässä se oli, minun tuleva hevoseni! Juttelin aina välillä Hurmurin omistajan kanssa, että jos herra joduttaisiin myymään, olisin minä se ostaja. No kaikki tietää miten siinä kävi.

Hurmurista tuli varsin moniponi; sillä onnistui kaikki! Ilman satulaa, esteitä, maastoja, ajamista ja koulua! Mitä vain saatoin kuvitella. Eräänä syksyisenä päivänä sain puhelinsoiton eräältä tallitutulta. Hän oli vaikeiden päätösten edessä, sillä hän oli luopumassa hevosestaan. Minun tuli päättää, että otanko hänen hevosensa ylläpitoon, vai meneekö se kuoppaan. Niinpä Hurmurin vuokraus raukesi ja alkoi uusi elämä Cindyn kanssa. Mutta se onkin seuraava elämäni hevonen. Tässä vielä kuvia Hurmurista!