~Joskus on opittava rakastamaan itseään~

Seuraava postaus on erittäin henkilökohtainen. Se on myös varmasti ainut, jossa valotan ajatusmaailmaani kunnolla. Yritän kertoa kaikki mietteeni totuuden mukaisesti, yhtään hienostelematta. Koska blogi myötäilee aina kirjoittajansa elämää, halusin jakaa tämän asian tännekkin. Minusta se kuuluu tänne.

Mä en oo koskaan uskonut uudenvuoden lupauksiin. En pahemmin myöskään itseeni. Oon aina puhunut, että olen selkärangaton tohvelieläin, joka pettää itsensä jossain vaiheessa. Mutta vuoden vaihde todellakin heitti itseni sellaiseenkin kärrynpyörään, että piti vaan yrittää pysyä mukana. Yhtäkkiä pitikin tehdä uudenvuoden lupaus, mutta samalla etsiä itsestäni se selkärankainen olento!

Mistä oli siis kyse? Rakas ystävä, tallinomistaja sekä henkireikäni päätti laittaa meidän kummankin ruokavaliot uusiksi. Ihan vain kokeilun vuoksi, kauanko kumpikin jaksaisi... Aivan kuin ystävälläni olisi muka ollut pudotettavaa, mutta tsemppiä siitä sai aivan älyttömästi. Usein meidän puheluit alkoi sillä, että lueteltiin päivän ruokasaldo sekä mitä syötäisiin lauantaina. Lauantai oli meidän herkuttelupäivä. Silloin ei tarvitse ajatella, mitä sieltä kurkusta menee alas. Päätimme tämän lisäksi, että saliharjoittelu tulisi meidän arkeen mukaan, ratsastuksen lisäksi tietenkin. Se sisu mikä löytyi ruokavalion kohdalla, ei loistanut salitreenien kanssa. Olimme tasan kerran yhdessä salilla. Huiman kerran! Tämän jälkeen salikäyminen on jäänyt melko vähälle, mutta onneksi niitä suurimpia lihasryhmiä on voinut treenata ihan kotona. Esimerkiksi rappuset on nykyään pop!

No kuten arvata saattaa, kun ruokavalio vetää yhtäkkiä totaalisen täyskäännöksen, on tulokset huimia! Kiireisen elämän vuoksi tuli ruuanlaiton olla ennen nopeaa. Ja mikä valmistuisi yhtä vauhdilla, kuin spagetti ketsupin kanssa? Oikeastaan kaikki ateriat sisälsivät älyttömät määrät pastaa tai riisiä. Salaatit eivät kuitenkaan olleet vieraita asioita. Ne ovat aina olleet mukana menossa, kun niitä on jaksanut vain väkertää... Nyt kuitenkin edessäni komeili pieni paperin pala, joka sisälsi painavaa tekstiä. Hah, muistan vieläkin kun kävelin sen paperin kanssa pienessä Siwassa 1.1.14. Yritin etsiä kaiken sen, mitä tulisin syömään parin päivän aikana. Olin pihalla kuin lumiukko! Kun sain ruokavalion rungosta kiinni,  ensimmäiset 8 kiloa tippui kuin huomaamatta kuukauden aikana. Silloin mietin, että jos vauhti on tämä, niin kesällä näytän ihan eri ihmiseltä. Noh... Eihän se nyt ihan niin mene. Totta kai se vauhti hidastui, kuten oma sinnikkyys ruokavalion suhteen. Lopetin parin kuukauden päästä ruoka-aineiden punnitsimisen, kuten myös ruokavaliorungon tuijottamisen. Herkuttelupäivät saattoivat kasvaa kahteen, jopa kolmeen kertaan viikossa. Mutta yksi mikä pysyi poissa, oli spagetti ketsuppilisäkkeellä! Ateriani koostuivat edelleen melko pitkälle wokkivihanneksista, salaatista, raejuustosta sekä lihasta. Rahka vain rupesi jossain välissä tökkimään.

Vaikka vauhti hidastui, oli suunta kokoajan alaspäin. Mutta kaiken sen fyysisen muutoksen lisäksi päässäni tapahtui kummia. Se suurin muutos olikin nimenomaan pään sisällä! Saatoin jäädä (ja jään edelleenkin) peiliin tuijottamaan. Pienet muutokset tekevät ihmisessä suuren eron. Leukaperäni alkoivat erottumaan, kasvot kaventumaan. Sain ostaa monta kokoa pienemmät housut, vanhat alkoivat lepsumaan. Kinnanneet takit alkoivatkin olla sopivia (harmikseni tällä hetkellä jo isoja). Mutta minkälaista hävetystä ihminen saattoikaan tuntea, kun joku mainitsi muuttuneesta kehosta. Mitä siihen pitäisi vastata? Kiitos? Kiitos mistä? Kiitos että huomasit? Tälläisiin asioihin oli älyttömän vaikea tottua. Sitten lopuksi saadaan soperrettua vähätellen, että mitä nyt vähän jättänyt karkit pois ruokavaliosta... Juu-u, todellisuuden takana oli kuitenkin suurempia valintoja. Mutta tässä suurin ongelma oli varmasti se, ettei ollut tottunut olemaan arvostelun kohteena... julkisesti. Ihan varmasti ulkonäköäni ja terveydentilaani on puitu jopa lähipiirissäni, mutta se on tapahtunut niin, etteivät ne ole kantautunut korviini. Ainut mitä olen saattanut saada, on sääliviä katseita. Ja uskokaa minua; siihen tottuu. Ihminen hyväksyy sen, että on okei antaa "rakentavaa" kritiikkiä toisesta. Ihmisillä on oikeus vetää sinusta johtopäätöksiä ulkonäön perusteella sekä pitää niitä raskauttavina totuuksina. Nyt kun palaute oli positiivista, tunsin itseni olevani edelleen se objekti, jota arvostellaan. Olenko nyt hyväksyttävä yksilö marginaalien sisäpuolelle?

Onneksi kesän aikana minäkuvani on muuttunut ja sen myötä myös ajatusmaailma! Ymmärrän, missä olen mennyt pahasti vikaan. Mitä en ymmärrä, on se, että miksi päästin itseni siihen tilaan. Edellisaamuna, kun yötyön jälkeen väsyneenä kömmin ihanan mieheni kainaloon, kysyin häneltä itseäni mietityttäneen kysymyksen: "miten sä olet pystynyt kattelemaan mua sen näköisenä? Eikö sua koskaan hävettänyt?" Ja se, miten sulle rakas ihminen vastaa niin suloisesti, mutta tosissaan, laittoi onneliset kyyneleet vierimään. No mitä se sitten sanoi? Sä olet edelleen se kipakka tyttö, johon mä silloin rakastuin. Etkä sä ole muuttunut niin paljon, kun ite luulet. Ja se on totta, mun mielestä mä olen muuttunut ihan älyttömän paljon myös luonteeltani. Mutta sitten multa löytyy viereltä tuo ihana ihminen, joka toimii mun ankkurina.. joka pitää mun jalat maassa.

Oman muutoksen myötä ajatusmaailmassani on tosiaan tapahtunut muutoksia... mutta ei aina parempaan suuntaan. Joskus törmätessäni isoon naiseen, mietin mikä on ajanut hänet tuohon ja eikö hän tosiaan voi yrittää muuttua. Tekopyhää itseltäni! Mikä ihmeen oikeus mulla on toisen elämää epäillä onnettomaksi? Viron matkalla laivassa katsoin nilkoista turvonnutta naista, että eikös tuokin voisi mättää suuhunsa noiden ranskalaisten sijasta jotain muuta? Ja mitä me syötiin itse laivassa? No niitä samoja ranskalaisia! Tämä on ärsyttävääkin ärsyttävämåi pirre itsessäni, jonka haluaisin katoavan taivaan tuuliin.

Ihminen, joka potki mut tähän projektiin mukaan! Oon ikuisesti kiitollinen <3

Se kaikki, mitä aloitettiin ystäväni kanssa silloin joulukuun väistyessä tammikuun tieltä, muutti todellakin elämäni! En ole koskaan pudottanut painoa. Tiesin, että minulla ei olisi sisua viedä sitä loppuun enkä jojoilemaan halua. Mutta sen sanon, teen tämän yhden ainoan kerran, sen viimmeisen. Tällä hetkellä elän sellaisella ruokavaliolla, jolla voisin jatkaa loppuelämän. En kituuta pussidietiillä saaden vain 500kcal päivässä. En halua kokea sitä, että kun keittojen jälkeen palaisin normaaliin elämään, olisi ne pudonneet kilot kiiveenneet takaisin lantiolle ennen kuin huomaankaan. Minua harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka eivät voi rempata elämäntapojaan paremmaksi. Lohtu haetaan pikakeinoin; pusseilla painoa tippuu nopeaa, miksi siis tehdä asiat kunnolla? 500kcal päivässä tekee vain karhunpalvelun itselleen. Harmi...

No paljonko on tippunut? Ylpeästi voin sanoa, että 20kg! Ja suunta on edelleen alaspäin, en todellakaan ole lopettamassa. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä fitfarmin ratsastajandietti, ihan vain uteliaisuuttani. Jos sitoudun johonkin tuon kaltaiseen treeni/syömisohjelmaan, sitkeästi yritän sit myös noudattaa. Se voisi olla hyvä motivaattori jatkoon, sillä niitä on välillä todellakin tarvittu tämän kuluneen vuoden aikana. Kerrankin olen itseeni tytyväinen!