Love

Takajalatonta loikintaa ja kuvapläjäys!

Mulla on ollut salainen tavoite. Sellainen, jota oon pitänyt vain omassa mielessäni. Luku 80 on pyörinyt ihan älyttömästi mielessäni. Pystyittäiskö me todella neidin kanssa hypätä nykytaidoilla 80cm este? 

Kaikki kuvat taas ihanan Iidan käsialaa!

Puhuin tästä tallinomistajan kanssa, jonka mielestä olisi parempi hypätä hyviä 60cm ratoja ensin ja hieman 70cm. Olimme aluksi miettineet hyppäävämme kentällä 60cm ratoja, mutta koska pelto on ollut tosi hyvässä kunnossa sekä hevoset melko meneviä siinä ympäristössä, päätimme raijata esteitä sänkkärille. Hirveästi ei sinne kannattanut kuitenkaan kamoja raahata, joten rakensimme vain muuriesteen sekä okserin. 

Teimme hevosten kanssa nopean lämmittelyn, sillä pohja oli hieman raskaampi peruskenttään verrattaessa. Teimme myös mahdollisimman lyhyitä teitä sekä laukkapätkiä säästelläksemme hevosten voimia. Pelto toi kuitenkin mukavasti tehoja mukaan, mutta hevosten hikoilemisesta huomasi homman olevan raskaampaa. Aloitimme hyppimällä okseria vasempaan ja lopuksi este saavutti sen maagisen 80cm rajan, enkä mä edes tiennyt sitä. Luulin estettä 10cm matalammaksi! Se epäuskon tunne, kun sulle sanotettiin, että se oli siinä. Monta kertaa laskin tolppien reiät ja kyllä se vaan samassa korkeudessa oli, kun muut kertoivatkin. 

Mitä sitä liian lähelle menemään?

 Eilisen päivän ongelmat meillä oli ehdottomasti liian kaukaiset ponnistuspaikat okserille. Tiet tulin kevyessä istunassa ja noin 3 askelta ennen estettä istuin alas. En tiedä keskityinkö liiaksi siihen, että muistan ja todella istun satulaan, että jätin hevosen täysin yksin. Pieni skarppaus teki hyvää ja hevonen tuli lähemmäs estettä, mutta harjoitusta lähestymisissä on lisättävä. Apupuomi on ollut meillä välillä käytössä, mutta sitä estesilmää pitäisi oppia kehittämään myös ilman sitä puomia. Miksi ratsastus on näin vaikeaa?

Este näkyvissä! 

Se oli siinä!

Oikeassa kierroksessa otimme hyppyjä muurille. Olemme ottaneet puomin, jolla saisimme hieman korkeutta lisää. Mä en ymmärrä, miten noi esteet näytti niin paljon pienemmiltä pellolla. Johtuiko se ympäristöstä? Jos nuo olisivat ollu kentällä niin, nou nou, en olisi hypännyt! Mutta tuolla pellolla se rimakauhu katosi. Kun kysyttiin, nostetaanko, minä vastasin että kyllä kiitos... Siis mitä ihmettä? Minä, joka jännitän 60cm estettäkin? Epävaruutta näkyi enemmänkin lähestymisissä tällä kertaan, ja se ikävä kyllä tarttui hieman hevoseenkin. Neiti laukkasi hyvin eteen, sitten ne pari vimppaa askelta ennen estettä himmasi vähän ja hypyt olivat niin ja näin. Alastulossa oli jotenkin tosi vaikea mukautua. Mutta nyt täytyy saada vain rutiinia kummallekkin tästä korkeudesta! Tätä samaa himmaamista oli kun siirryimme hyppäämään niitä ristikoista pystyjä, mutta kummankin kasvanut itsevarmuus paransi lähestymisetkin pikku esteille. Eiköhän tässäkin hyvin käy. 

Lopuksi otettiin pieni revittelypätkä ja hevoset sai pitkän jäähdyttelyn. Kylmäsin tallilla jalat savella ja neiti pääsi laiduntamaan. Tänään neiti oli hieman väsynyt, joten mentiin ilman satulaa hetken ja huominen onkin vapaa! Oon äly-ylpeä tammastani!

Tässä pieni loppukevennys:

Mun pieni, jalaton, lentävä lihapulla <3

Sänkipeltoilua

Varmasti monen bloggaajan postaukset koostuvat tällä hetkellä yhdestä asiasta: sänkipelktoilusta! Joten kyllä; kesä on siirtnyt syksyn tieltä. Viimme vuonna saimme pellon käyttöömme jo elokuun lopussa, mutta tällä kertaa puiminen menikin syyskuun puolelle. Nyt täytyy siis nauttia vauhdin huumasta niin kauan, kuin kuivia kelejä riittää.

Kaikki kuvat on otettu kännykällä, joten laatu ei ole paras... mutta riittävä :)!

Itse olin eilen kuumeessa, joten yritin kysellä tallikavereilta, haluaisiko joku nousta neidin kyytiin. Kaikilla tuntui olevan kiireinen päivä, joten tallinomistaja lupasi neidillä hieman rallitella. No miten kävi, kröhöm... No minähän se intauduin niin, että ratsastin hevosen kokonaan itse. Niin mikä kuume? Ei tuntunut hevosen selässä! Toki ilta vietettiinkin sitte peiton alla täristen. 

Oli tosi upea tunne, kun nostat käynnistä laukan ja hevonen lähtee kuin tykin suusta eteenpäin. Oma eläimeni ei ole mikään tavarajuna, joka automaattisesti puskee eteenpäin, joten hienoa että sekin innostui. Viimme vuonna edes sänkipelto ei saanut sen vauhtia kiihtymään. Nyt taas sai välillä jopa pidättää, ettei lähdetä kaverin perään.

No totta kai pääaskellajimme oli laukka, joten hevoset olivat melko hikisiä ja jopa vaahtosivat jostain kohdista. Enkä ihmettele, onhan pelto erilainen ja jopa hieman upottava pohja, joten varmasti raskas treeni oli kaikille! Mutta ei näyttänyt hevosten menoa haittaavan, tekee vain hyvää tälläinen päästely välillä.

~Joskus on opittava rakastamaan itseään~

Seuraava postaus on erittäin henkilökohtainen. Se on myös varmasti ainut, jossa valotan ajatusmaailmaani kunnolla. Yritän kertoa kaikki mietteeni totuuden mukaisesti, yhtään hienostelematta. Koska blogi myötäilee aina kirjoittajansa elämää, halusin jakaa tämän asian tännekkin. Minusta se kuuluu tänne.

Mä en oo koskaan uskonut uudenvuoden lupauksiin. En pahemmin myöskään itseeni. Oon aina puhunut, että olen selkärangaton tohvelieläin, joka pettää itsensä jossain vaiheessa. Mutta vuoden vaihde todellakin heitti itseni sellaiseenkin kärrynpyörään, että piti vaan yrittää pysyä mukana. Yhtäkkiä pitikin tehdä uudenvuoden lupaus, mutta samalla etsiä itsestäni se selkärankainen olento!

Mistä oli siis kyse? Rakas ystävä, tallinomistaja sekä henkireikäni päätti laittaa meidän kummankin ruokavaliot uusiksi. Ihan vain kokeilun vuoksi, kauanko kumpikin jaksaisi... Aivan kuin ystävälläni olisi muka ollut pudotettavaa, mutta tsemppiä siitä sai aivan älyttömästi. Usein meidän puheluit alkoi sillä, että lueteltiin päivän ruokasaldo sekä mitä syötäisiin lauantaina. Lauantai oli meidän herkuttelupäivä. Silloin ei tarvitse ajatella, mitä sieltä kurkusta menee alas. Päätimme tämän lisäksi, että saliharjoittelu tulisi meidän arkeen mukaan, ratsastuksen lisäksi tietenkin. Se sisu mikä löytyi ruokavalion kohdalla, ei loistanut salitreenien kanssa. Olimme tasan kerran yhdessä salilla. Huiman kerran! Tämän jälkeen salikäyminen on jäänyt melko vähälle, mutta onneksi niitä suurimpia lihasryhmiä on voinut treenata ihan kotona. Esimerkiksi rappuset on nykyään pop!

No kuten arvata saattaa, kun ruokavalio vetää yhtäkkiä totaalisen täyskäännöksen, on tulokset huimia! Kiireisen elämän vuoksi tuli ruuanlaiton olla ennen nopeaa. Ja mikä valmistuisi yhtä vauhdilla, kuin spagetti ketsupin kanssa? Oikeastaan kaikki ateriat sisälsivät älyttömät määrät pastaa tai riisiä. Salaatit eivät kuitenkaan olleet vieraita asioita. Ne ovat aina olleet mukana menossa, kun niitä on jaksanut vain väkertää... Nyt kuitenkin edessäni komeili pieni paperin pala, joka sisälsi painavaa tekstiä. Hah, muistan vieläkin kun kävelin sen paperin kanssa pienessä Siwassa 1.1.14. Yritin etsiä kaiken sen, mitä tulisin syömään parin päivän aikana. Olin pihalla kuin lumiukko! Kun sain ruokavalion rungosta kiinni,  ensimmäiset 8 kiloa tippui kuin huomaamatta kuukauden aikana. Silloin mietin, että jos vauhti on tämä, niin kesällä näytän ihan eri ihmiseltä. Noh... Eihän se nyt ihan niin mene. Totta kai se vauhti hidastui, kuten oma sinnikkyys ruokavalion suhteen. Lopetin parin kuukauden päästä ruoka-aineiden punnitsimisen, kuten myös ruokavaliorungon tuijottamisen. Herkuttelupäivät saattoivat kasvaa kahteen, jopa kolmeen kertaan viikossa. Mutta yksi mikä pysyi poissa, oli spagetti ketsuppilisäkkeellä! Ateriani koostuivat edelleen melko pitkälle wokkivihanneksista, salaatista, raejuustosta sekä lihasta. Rahka vain rupesi jossain välissä tökkimään.

Vaikka vauhti hidastui, oli suunta kokoajan alaspäin. Mutta kaiken sen fyysisen muutoksen lisäksi päässäni tapahtui kummia. Se suurin muutos olikin nimenomaan pään sisällä! Saatoin jäädä (ja jään edelleenkin) peiliin tuijottamaan. Pienet muutokset tekevät ihmisessä suuren eron. Leukaperäni alkoivat erottumaan, kasvot kaventumaan. Sain ostaa monta kokoa pienemmät housut, vanhat alkoivat lepsumaan. Kinnanneet takit alkoivatkin olla sopivia (harmikseni tällä hetkellä jo isoja). Mutta minkälaista hävetystä ihminen saattoikaan tuntea, kun joku mainitsi muuttuneesta kehosta. Mitä siihen pitäisi vastata? Kiitos? Kiitos mistä? Kiitos että huomasit? Tälläisiin asioihin oli älyttömän vaikea tottua. Sitten lopuksi saadaan soperrettua vähätellen, että mitä nyt vähän jättänyt karkit pois ruokavaliosta... Juu-u, todellisuuden takana oli kuitenkin suurempia valintoja. Mutta tässä suurin ongelma oli varmasti se, ettei ollut tottunut olemaan arvostelun kohteena... julkisesti. Ihan varmasti ulkonäköäni ja terveydentilaani on puitu jopa lähipiirissäni, mutta se on tapahtunut niin, etteivät ne ole kantautunut korviini. Ainut mitä olen saattanut saada, on sääliviä katseita. Ja uskokaa minua; siihen tottuu. Ihminen hyväksyy sen, että on okei antaa "rakentavaa" kritiikkiä toisesta. Ihmisillä on oikeus vetää sinusta johtopäätöksiä ulkonäön perusteella sekä pitää niitä raskauttavina totuuksina. Nyt kun palaute oli positiivista, tunsin itseni olevani edelleen se objekti, jota arvostellaan. Olenko nyt hyväksyttävä yksilö marginaalien sisäpuolelle?

Onneksi kesän aikana minäkuvani on muuttunut ja sen myötä myös ajatusmaailma! Ymmärrän, missä olen mennyt pahasti vikaan. Mitä en ymmärrä, on se, että miksi päästin itseni siihen tilaan. Edellisaamuna, kun yötyön jälkeen väsyneenä kömmin ihanan mieheni kainaloon, kysyin häneltä itseäni mietityttäneen kysymyksen: "miten sä olet pystynyt kattelemaan mua sen näköisenä? Eikö sua koskaan hävettänyt?" Ja se, miten sulle rakas ihminen vastaa niin suloisesti, mutta tosissaan, laittoi onneliset kyyneleet vierimään. No mitä se sitten sanoi? Sä olet edelleen se kipakka tyttö, johon mä silloin rakastuin. Etkä sä ole muuttunut niin paljon, kun ite luulet. Ja se on totta, mun mielestä mä olen muuttunut ihan älyttömän paljon myös luonteeltani. Mutta sitten multa löytyy viereltä tuo ihana ihminen, joka toimii mun ankkurina.. joka pitää mun jalat maassa.

Oman muutoksen myötä ajatusmaailmassani on tosiaan tapahtunut muutoksia... mutta ei aina parempaan suuntaan. Joskus törmätessäni isoon naiseen, mietin mikä on ajanut hänet tuohon ja eikö hän tosiaan voi yrittää muuttua. Tekopyhää itseltäni! Mikä ihmeen oikeus mulla on toisen elämää epäillä onnettomaksi? Viron matkalla laivassa katsoin nilkoista turvonnutta naista, että eikös tuokin voisi mättää suuhunsa noiden ranskalaisten sijasta jotain muuta? Ja mitä me syötiin itse laivassa? No niitä samoja ranskalaisia! Tämä on ärsyttävääkin ärsyttävämåi pirre itsessäni, jonka haluaisin katoavan taivaan tuuliin.

Ihminen, joka potki mut tähän projektiin mukaan! Oon ikuisesti kiitollinen <3

Se kaikki, mitä aloitettiin ystäväni kanssa silloin joulukuun väistyessä tammikuun tieltä, muutti todellakin elämäni! En ole koskaan pudottanut painoa. Tiesin, että minulla ei olisi sisua viedä sitä loppuun enkä jojoilemaan halua. Mutta sen sanon, teen tämän yhden ainoan kerran, sen viimmeisen. Tällä hetkellä elän sellaisella ruokavaliolla, jolla voisin jatkaa loppuelämän. En kituuta pussidietiillä saaden vain 500kcal päivässä. En halua kokea sitä, että kun keittojen jälkeen palaisin normaaliin elämään, olisi ne pudonneet kilot kiiveenneet takaisin lantiolle ennen kuin huomaankaan. Minua harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka eivät voi rempata elämäntapojaan paremmaksi. Lohtu haetaan pikakeinoin; pusseilla painoa tippuu nopeaa, miksi siis tehdä asiat kunnolla? 500kcal päivässä tekee vain karhunpalvelun itselleen. Harmi...

No paljonko on tippunut? Ylpeästi voin sanoa, että 20kg! Ja suunta on edelleen alaspäin, en todellakaan ole lopettamassa. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä fitfarmin ratsastajandietti, ihan vain uteliaisuuttani. Jos sitoudun johonkin tuon kaltaiseen treeni/syömisohjelmaan, sitkeästi yritän sit myös noudattaa. Se voisi olla hyvä motivaattori jatkoon, sillä niitä on välillä todellakin tarvittu tämän kuluneen vuoden aikana. Kerrankin olen itseeni tytyväinen!

Hyppyjä pitkästä aikaa!

~Sateenkaaren pää on löytynyt~

Kaikki kuvat (C) Iida Rintamäki

Vaikka neitokaisella on ollut haava takajalassa, olen yrittänyt päivittäin päästä tamman kanssa liikkeelle. Haavan ilmestyttyä pidettiin pari päivää vapaata, jotta nähtäisiin mihin suuntaan jalka menee. Koska vuohisen ja sen yläpuolella ollut turvotus laski aina liikutuksella, otin kävelylenkin mukaan. Parin päivän päästä haavan syntymisestä ei turvotusta pahemmin huomannut ja sitä ei ole ollutkaan nyt hetkeen. Maasta kävelypäivän jälkeen aloitimme maastoilun, ensin käynnissä ja seuraavana päivänä uskalsimme jo laukata. Tähän haava ei ollut moksiskaan. Eilen äitini oli hieman ratsastamassa ja tänään päätin ottaa hieman hyppyjä alle. Niitä taisi tulla kaiken kaikkiaan seitsemän; kaksi ristikolle, kolme pystylle sekä kaksi muurille.

Mietin ensin, laitanko takajalkoihin mitään suojaa, mutta haavan vuoksi käärin pintelit. Jos takajalka sattuisi kolahtamaan puomiin, ei tärsky olisi niin kova. Etujalkoihin laitoin jännesuojat sekä bootsit. Danni on maastoilun vuoksi alkanut tosi hyvin venyttämään jalkojaan ja joskus takakavio saattaa kolahtaa etujalan kantapalloihin. Tästä syystä olemme alkaneet käyttää bootseja lähes jokaisessa menossa. Täytyy muuten sanoa, että nuo bootsit on ollu älyhyvät. Ne ovat hieman suomumaiset, mutta koska ovat symmetriset, ei niiden pyöriminen jalassa haittaa. Ne suojaavat myös hyvin sekä pysyivät jopa uiskentelureissulla jalassa. (Tästä tulikin mieleen, että minulla on tuhat monta suunniteltua postausta, jotka ovat vaan jääneet touttamatta; Viron reissu, uimareissu jne...)

Kuitenkin tähän päivään: Eli alla upea piirros tämän päivän tehtävistä. Ensin oli pääty-ympyrällä kolme laukkapuomia viuhkana toisella pitkällä sivulla ristikko (myöhemmin okseri) ja toisella muuri, jonka hyppäsimme ensimmäistä kertaa yhdessä! Vasempaan tulin ensin laukkapuomit pääty-ympyrällä, jonka jälkeen pitkällä sivulla olleen ristikon/okserin. Puomeilla sai todella vahvasti tukea ulkopohkeella, ettei ympyrästä tulisi liian iso. Myös laukan säilyttäminen oli haastavaa. Neiti oli sitä mieltä, että puomeille laukataan, mennään yli ravissa ja taas jatkuu laukka. Esteille neiti taas jatkoi kivasti korvat tötteröllä! Kun okseri tuli kehiin, neiti hyppäsi ensimmäisen hypyn kaukaa ja vetäisi ohjat kädestäni. Olen kuitenkin ylpeä, etten sukeltanut mukaan vaan sain pidettyä kroppani mukana menossa sekä pystyssä! Toisella kerralla meni jo paljon paremmin, mutta en myödänyt tarpeeksi, jolloin ohjat lähtivät taas reippaasti kädestä. Toisaalta hyvä, etten pidä ohjia tiukasti nyrkissäni, vaan neiti saa tarvittaessaan venyttää kaulaansa. Tasaisella maalla saan taas jo ensimmäisellä askeleella kerättyä ohjat ja ainakin tähän asti se on riittänyt.

"Kato mami! Näin sitä ravataan vaan yli!"

Hups! Lähti vähän kaukaa

Tämän jälkeen vaihdoin suuntaa. Koska oikea on edelleen heikompi suunta (vaikkain on alkanut taas vahvistumaan), päätin jättää laukkapuomit välistä ja tulla pari kertaa muurin. Aluksi oli käytössä apupuomi, mutta jätettiin se pois koska siitä tuntui olevan vain haittaa. Toinen yritys oli hyvä ja päätin jättää hommat siihen.

Hieman jännitti, mitä haava tykkäsi vähän raskaammasta treenistä, mutta se ei tutkiskelun aikana kuumottanut tai ollut muutenkaan huono näköinen. Puhdistin haavan totuttuun tapaan ja neiti pääsi iltaheinilleen tarhaan.



Voihan jalka...

Tai oikeestaan eihän tilanne niin paha ole. Haava jalassa ei eritä eikä neiti onnu. Turvotuskin pysyy aisoissa sekä sulaa kävelytyksellä huomattavasti! Nyt olen hoitanut jalkaa niin, että suihkutan haavaa sekä koko vuohista vedellä, sitten betadinea ja hetken kuivumisen jälkeen tervalaastari (tästä syystä haavan reunat näyttää noin tummalla). En ole suojannut sitä edes pintelillä, ettei hautumista pääsisi vain tapahtumaan. Mielenkiinnolla seuraan, mihin suuntaan haava kehittyy.

Kuva on otettu ennen liikutusta...

... Joten tämän paisuneempi se ei ole edes levossa,
mutta paranee vielä tosiaan liikutuksen jälkeen!

Eilen käytiin pienen pieni kävelylenkki, kun aloitettiin Dannia vuoden nuoremman hevosen maastoon totuttelu. Neitokaiset käyttäytyivät älyhienosti, vaikka nuorempaa aluksi jännittikin. Tänään sitten menin kentällä puolisen tuntia ilman satulaa. Tehtiin kaarevia uria sekä väistöjä. Nyt sain aika hyvin tehtyä niin, että tein väistöjen välissä yhden-parin askeleen suoristuksen ja väistön suunnan vaihdon. Ennen sain valmistella aika paljon tulevaa väistöä pitkällä suoristuksella sekä käynnin hidastuksella. Hienoa! Otin kaksi ravisuoraa ihan vain sen vuoksi, että näkyisikö jalan aristusta, mutta puhdas oli!

Kyllä tää lenkkeily on kivaa, kun saa myös syödä!

Innoistuin ostamaan (ihan turhat) loimen ja riimun... Mutta onhan ne hienot ;)

Eilen talliimme muutti uusi tulokas, joten huomenna lähdemme kävelemään maastoon selästä käsin. Toivottavasti neiti käyttäytyy :)