Sidepull - meidän juttu?

Olen täälä blogissakin kertonut pariin otteeseen meidän käyttävän sidepulleja. En edes muista kauanko siitä on, että ne hankin - pari kuukautta? No nämä kuukaudet ollaankin menty sitten kuolaimetta. Jatkoa ajatellen tilanne näyttää siltä, että näin myös jatketaan. "Kukkahattutädiksi" en silti usko muuttuneeni.

Oma kokemukseni näissä on ollut, että avut menevät nopeasti läpi. Ja myös rennommin. Joskus Dannilla oli tapana louskutella kuolaimia ja "vetää" ohjia vastaan. Näillä tilanne on rauhoittunut ja neiti vaikuttaa tyytyväiseltä. Aidosti. 

Näillä onnistuu niin esteet kuin maastoilukin. Kentällä käytän turpahihnassa lampaankarvapehmustetta estämään hiertymiltä. Meillä ei alussa ollut sellaista käytössä ja nenän päälle jäi inhottavasti karvat siksinsokin muistuttamaan hankauksesta, jonka turpahihna aiheuttaa liikkuessaan. Tämä pehmuste oli hyvä ratkaisu: avut menevät hyvin vieläkin läpi, mutta nenäkarvat pysyvät kuosissa! Maastoon otan pehmusteen kuitenkin pois. En tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta en uskalla lähteä kokeilemaan onneani. Todennkäöisesti kyse on van psyykkisest turvantunteesta.

En tiedä kauanko nuo hööksin versiot tulevat kestämään meillä, mutta ehkä joku kaunis päivä ostan astetta paremmat ja laadukkaammat suitset. Mutta siihen asti: me ollaan tyytyväisiä kuolaimettomuuteen, kummatkin!

Lisää joululahjoja... Itsetekemiä tietenkin!

Keksin lisää tapoja antaa jouluksi jotain omatekemää; maalasin pitkästä aikaa! Tässä tulos:

Kummassakin kuvassa on elementtejä, jotka häiritsevät hirmuisesti. Pelkäsin kuitenkin sotkevani kuvia enemmän, jos alan niitä korjaamaan. Toivon myös, että muut eivät kiinnitä niihin hirveästi huomiota! 

Luulen, että tuota ilta-aurinko kuvaa joudun vielä muuttamaan, sillä tuo toinen sivu ei anna rauhaa. Mutta tässä taas jollekkin uusi lahjaidea.

Luukku mikälie: Lucia

Päästiin Iran kanssa taas edustamaan meidän seuraa ja tallia. Kyse oli Lucia kulkueesta, johon päätähdelle toivottiin hevosta alle. Tapahtuma oli Singsbyssä, samassa kylässä missä talli sijaitsee. Kulkueen reitti oli n. 1km pitkä, mutta meille hevosten kanssa lenkkiä tuli n 4km, kun kävelimme aloituspaikalle, siitä letkana nuorisotalolle ja vielä takaisin kotiin. 

Rate toimi Lucian hevosena ja me lähdettiin vain seuraksi mukaan. Samalla Danni sai kokemustasuuresta väkijoukosta pulkkineen ja lyhtyineen. Kaikista jännittävintä taisi kuitenkin olla se, että nämä ihmiset tulivat takana. Ja vieläpä ihan hännässä kiinni. Itseänikin hieman hirvitti, miten lähellä lyhtyjä kantavat enkelit pörräsivät. Onneksi alkukankeuden jälkeen neitikin rentoutui ja kotiinpäin kuljettiinkin riimunnaru löysällä, korvat höröllä! Kaikki kuvat Anna-Lena Ö  (paitsi alin (c) Ira).

<3

Lopuksi kuvasimme kotonakin, mutta en tiedä mitä tabletti teki tuon kuvan laadulle,

Luukku 8: Fiilistelymusikkia!

Pakko kirjoittaa tämä postaus heti näin päivän vaihtuessa uuteen, ettei vain pääse taas unohtumaan! Itselleni musiikki merkitsee paljon. Jopa tallista puuttuu jotain, jossei nrj raikaa antaen hyvää fiilistä heppailuun. Se on oikeastaan osa kaikkea. Se, mitä kuuntelen, riippuu aina päivästä sekä mielentilasta. Joskus tarvitsee hyvää rytmiä saadaakseen itsensä ylös reippailemaan. Joskus taas syvällistä mietiskelymusaa, että ajatukset saisivat kokoon.

Tällä hetkellä fiiliksestä riippumatta on muutama erittäin tärkeä biisi:

Luukut 4, 5, 6 & 7

Apua! Arvasin, ettei mun joulukalenteri-innostus kestä montaa päivää ja nyt on jäänyt monet luukut avaamatta. Monia ideoita olen kyllä päässäni pyöritellyt, mutta niiden ylöskirjoittaminen onkin ollut se haasteellisin. Olen taas yövuorossa tämän vkl, joten toivottavasti saan aikaseksi päivitellä vähän enemmän.

Ensiksi: HYVÄÄITSENÄISYYSPÄIVÄÄ! Toki päivä kerkesi jo vaihtua uuteen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?



Itsenäisyyspäivän tunnelmaa!

Yhden luukun alta ajattelin paljastaa lahjaideani muutamalle kaverille ja sukulaiselle. He tuskin tänne pahemmin eksyvät, joten pukinkontin yllärit pysyvät salassa. Meidän joulun odotus alkaa Juhan kanssa aina siitä, kun tehdään paholaisenhilloa. Älyttömän hyvää melkeen mihin vain tungettuna. No tänä vuonna päätin ne "tunkea" sitten tosiaan joulupakettiin. Tämä joululahja tuskin jää kaappiin pölyttymään. Niin ainakin toivon! Jos joku ei tätä ole vielä maistanut, on se älyttömän helppo tehdä itse. Alla ohjeet ja ainahan nitä voi muokata itselleen sopiviksi!

TARVITSET:

• 800g tomaatteja/tomaattimurskaa
• 200g paprikoita
• 2-4 kpl chiliä (meillä oli käytössä habaneroja)
• 6-8 kpl valkosipulin kynttä
• 1tl suolaa
• 2tl oreganoa
• 1tl mustapippuria
• 1/2 d etikkaa
• 1 pkt dansucker hillosokeria



Ensiksi, uhraudu syömällä himokasa pilttipurkkeja saadaksesi näppärän kokoisia purkkeja pakettiin.

Pese tomaatit ja kalttaa ne. Eli suomeksi ristiviillot tomaatin pintaan ja kiehuvaan veteen noin minuutiksi. Sitten vähän kylmää vettä päälle ja tomaatit saa näppärästi kuorittua. Laiskalla tuulella ollessasi avaa tölkki ja kaada kattilaan tomaattimurska!

Pilko joukkoon paprikat, chilit ja valkosipulit. Nakkaa sekaan myös mausteet ja keitos saakin kiehua noin puolisen tuntia. Sen ajan voit käyttää tekemällä hienoja etikettejä ja laittaa lasipurkit 100 asteeseen uuniin puhdistumaan. Samalla voit miettiä pilttipurkkien ilmatiiviyttä ja kokea niiden olevan hieman riskialttiita. Kaiva jostain kätköistä aitoja lasipurkkeja ja metsästä niihin kannet!

Kun seos on kiehunut puolisen tuntia, lisää joukkoon etikka ja sokeri. Malta keittää vielä 10 min jonka jälkeen hillo on valmis purkitettavaksi. Ei muutakun mielikuvitusta käyttämään ja koristelemaan. Tässä meidän tämän vuoden malli:

Hieno vaikka itse sanonkin!

Luukku 3: Hienot kilpurit

Pari viikkoa sitten matkasimme tallinomistajan kanssa pienelle roadtripille keski-Suomeen. Matkan tarkoituksen saatte selville videosta. Ratsastaja varmasti monelle tuttu ja tuskin valmentajakaan tarvitsee suurempia esittelyitä. Hauska reissu oli ja upeita hevosia!

Katsotaan kauanko innostus riittää; 2. luukku

Tarkoituksenai oli joka päivä, seuraavien 24 päivän aikana vastata Rouskutellen! blogin esittämiin kysymyksiin. Tämän päivän kysymys oli kuitenkin sellainen, etten oli saanut rakennettua eheää vastausta millään. En ole käynyt hevostapahtumissa, en HIHS:ssä, Apassionatassa tai muussakaan hienossa hevosshowssa. Aamulla mietin vielä kertovani tarinoita meidän hulvattomista kisamatkoista; varusteiden rikkoutumisesta, yötyövuoron jälkeisestä kisapäivästä hoitajana sekä Juhan krapula-aamuista kuumassa autossa hevosten syöden aamupalaa takana trailerissa. Mutta jotenkin se ei innostakkaan. Ajattelin luoda oman luukun! 

Tämän päivän luukku liittyy hyvin omaan olotilaan; joka paikkaa jomottaa! Polvia, pohkeita ja toista käsivartta komistaa mustelmat. Erityisesti viimmeisintä mainittua. Joka lihas muistuttaa olemasta olostaan liikkeelle lähdössä. Pahin on kuitenkin vasen olkapää; en saa nostetua sitä hartioita ylemmäs ilman viiltävää kipea. Rotaatioliikkeet johtavat samaan lopputulokseen. Miten minä aina onnistun? Pelkään olkapäässä olevan jotain pahempaa vialla, ei-lihasperästä ongelmaa. Tänään olkapää muljahteli ikävästi ollessani leikkaussalissa instrumenttihoitajana. En usko sen kuitenkaan olevan poispaikaltaan. Mutta ei se ihan kunnossakaan ole. Niin tosiaan se tämän päivän luukku: 

Mieleenpainuvimmat hevosonnettomuuteni?

En nyt tarkoita mitään megasuuria katastrofitapauksia, vaan hetkiä jolloin jouduin miettimään asioiden menneen sen maagisen rajan yli. Rajan, jolloin mietit että tuliko rikottua joku kehon osa pahemmin. Hetki, jolloin miettii onko tässä mitään järkeä. Ensimmäisenä tulee mieleen vuosi 2005 ja jo edesmennyt suomenhevonen Vauhti-Veto. Olin elämäni ensimmäisellä (ja viimmeisellä) ratsastusleirillä, jossa sain nimikkohevosekseni Vauhti ruunan. Tällä herralla oli oma tahto, mutta taito opettaa minulle laukka ja estehyppelyn alkeet. Tämä herra onnistui tiputtamaan minut kahdesti selästään kolmen päivän aikana ja toisesta pudotuksesta oli kiitoksena vihlova jalka. Joka askeleella monta päivää! Silti urheasti vedin leirin loppuun ja välillemme kehittyi viha-rakkaus suhde Vauhdin ähkyyn menehtymiseen asti.

Samanlaisen kivun koin samaisella tillalla, jossa jatkoin työntekijänä leirin jälkeen parin vuoden ajan. Ratsastin kerran tilan tyttären hevosella Christinellä, joka ei ollut sitten yhtään yhteistyön haluinen. Silloinen nuori tamma päätti heittää minut pukkilaukalla alas ja taas sitä konkattiin muutama viikko. Se kipu on jotain niin uskomattoman ärsyttävää, kun joka askel tuntuu.

Cindy Lee, tamma jota ikävöin usein ja jonka ottaisin takaisin heti jos olisi mahdollista. Tämä neiti osasi olla pippurinen! Pukittelukausia oli aina välillä, mutta usein pysyin kyydissä. Pahin tippuminen ei sattunutkaan tinttakohtauksen seurauksena, vaan oman tasapainon menettämisen myötä. Oli hieno talviaamu, ja lähdimme kaverini kanssa maastoon. Hän tuli Hurmurin kanssa kärryt perässä ja minä ilman satulaa Cindyn kanssa. Päätettiin ottaa hieman ravia ja melkein heti noston jälkeen valahdin alas. ilmat menivät pihalle ja jouduin kokoamaan itseäni hetken aikaa. Pientä kipua kyljessä, mutta takaisin selkään vain. Myöhemmin kokeilimme ravia... samalla tuloksella. Loppujen lopuksi kylkiluuni oli murtunut ja erittäin kipeä väärissä asennoissa. Makuuasentoon meno oli varsinaista tuskaa. Silti hevosen selkään piti kavuta viisi päivää myöhemmin.

Siten tuli Daphne! Rikki on mennyt sormea, kättä, jalkaa, niskoja, kyynäspäitä, olkapäitä, kävelykyky ja vaikka mitä. En tiedä miten olen vielä yhtenä kappaleena. Olen tehnyt jonkunmoisen tippumisennätyksen puolessa vuodessa! Tämä ei ole enää normaalia! En ala edes erittelemään näitä tapauksia, sillä näistä tapauksista saa lukea täältä blogista... mistä olen nyt kehdannut kertoa. 

Monesti tälläiset pikkuonnettomuuden painetaan villasella; näitä sattuu ja rapatessa roiskuu. Mutta välillä täytyy miettiä myös omaa tirvallisuutta. Siksi näen usein punaista jos joku ratsastaa vastuuttomasti, ilman kypärää. Varsinkin, jos kyseessä on alaikäinen. Säikähtää voi se varminkin hevonen. Joten turvallista hevostelua kaikille!

Epäonnen kenkä...

Kuten aikaisemmin julkaisemassani postauksessa kerroin, suuntasimme maastoon. Rentoutumaan. Niin sitä luulisi! Lumen ja veden vuorottelu on tehnyt teistä erittäin liukkaita. Hevosten kannalta se oli hyvä, sillä hokit uppoaa pitävästi kiinni jäähän jyrkässäkin mäessä... Toisaalta taas autot, toisin sanoen rekat, joutuvat kiihdyttämään vauhtia päästäkseen mäkien päälle.

Miten tämä liittyy meidän retkeen? Olimme jo hipsineet jyrkän mäen alas ja vastaan kaasuttelee rekka. Vaikka kaverini yritti saada ylösnostetulla kädellä rekkaa hiljentämään vauhtia, joutui se kiristämään tahtia päästäkseen mäen ylös (tai näin mä sen ainakin haluan uskoa!). Kaverini hevonen pelkää tälläistä maantielaivaa ja päätti hieman kääntää suuntimaa. No siitähän meidän neiti "pelästyessä" teki perässä myös hienon voltin. Jonkun ihmeen vuoksi se jäikin paikalleen, eikä laukannut pelokkaasti rekan rinnalla. Hetken mietin, miten se käyttäytyi noin fiksusti? Nuori, jolla ei paljon ole maastoiltu. 

Retki meni muuten ihan hyvin, vaikka eksyttiin ja samalla löydettiin uusi kiva maastoreitti. Vähän ravailtiin lumen ja jään peittämällä hiekkatiellä sekä päätettiin samoilla takaisin kotiin peltojen kautta. 500m tallilta kahden pellon välissä toiminut maasilta (en tiedä miksi tätä sanotaan, mutta ojassa maamassalla rakennettu siltä traktoreita varten) oli romahtanut ja edessä oli syvä oja. Kaverini heppa ei sitä halunnut ylittää, joten hetken heidän jumpattuaan tahtojentaistoa päätin yrittää Dannilla ylitystä. Se hyppäsi hienosti yli jatkoi pari laukka-askelta.... Ja sen jälkeen pukkilaukkaa. Itse maistelin kovaa, käännetyä pellonpohjaa ja neiti kirmasi tallille tiputtaen taas toisen etukenkenkänsä matkalla... Itse saastyin mustelmalla, mutta se hemmetin kenkä!!! Juuri saimme kengät joka jalkaan, että pääsisimme liikumaan enmmän ja sitten neiti päättää vähän irrotella. Noooo.... Huomenna ostamaan uusi kenkä ja toivotaan parasta nopeasta kengityksestä.

Joulukalenterin tyylistä toimintaa ja muita mietteitä!

Hui, miten se on taas täälä? Joulu! Justiin olimme uittamassa hevosia hiekkamontuilla tai treenaamassa kunnolla hiki hatussa. Mutta silti joulukuu käänsi kylkensä. Myös blogilaiset ovat heränneet; joulukalentereiden luukkujen avaaminen alkoi. 

Lumeton joulu - mutta joulmieli säilyi <3

Itsellä ei ole motivaatiota (tai edes aikaa) miettiä erilaisia postauksia joulun kunniaksi, mutta Rousketellen blogin kaleteri-idea oli jotenkin niin erilainen. Sen avulla pyritään vuorovaikutukseen lukioijen kanssa, joka varmasti onnistuu. Lukijana olen myös iloinen siitä, että omat mietteet kiinnostavat myös blogin rustaajia. Toki jokainen bloggaaja pyrkii vahvasti hyvään ja sujuvaan vuorovaikutukseen, mutta suurin puheenaihe on usein oma blogi. Nyt vuorostaan lukijat saavat kirjoittaa muistojaan Sirille ja Marjolle. Miksi muut eivät pyri tähän?

Joulukalenterin idea on simppeli. Päivittäin Rouskutellen blogiin ilmenstyy kysymys. Tähän kysymykseen vastaavat niin itse kirjoittajat, kuin lukijatkin. Tämän jälkeen lukijat linkittävät oman postauksensa takaisin (niinkuin on oma tarkoituksenikin tehdä) ja naiset käyvät ne läpi. Toivottavasti he saavat ihania muistoja luettavaksi.

Tämän luukun alta paljastui kysymys:

Muistatko ensimmäistä hetkeäsi hevosten kanssa? 

Kerro tästä muistosta.

Liitäoheen ensimmäinen kuva, jossa olet hevosen kanssa. 

Kerro myös tästä hetkestä.

Tätä muistoa sain miettiä kyllä hetken, ja tiedä ettei tämä muisto liity ensihetkiin hevosten kanssa. Mutta se on jäänyt vahvasti mieleen ja jollain tavalla se on myös tärkeä. Itse en noihin aikoihin ratsastanut. Meillä ei yksin kertaisesti ollut varaa kolmen lapsen hevosharrastukseen. Niinpä nuorimpana sain odottaa vuoroani. Kaipa nyt saan sitä ratsastusaikaa hyvitettyä takaisin oman hevosen kanssa. Vaikka en selkään päässyt, olin isäni kanssa usein Hubertus tallin maneesissa katselemassa siskoni ja veljeni tuntia. Okei, katselemassa ehkä sen vartin jonka jälkeen noin kuusi vuotiasta alkoi kyllästyttää. Menimme siis isäni kanssa katselemaan tarhailevia hevosia. Voi kun ne oli kauniita! 

Mutta samalla pelottavia. Tarkoituksenani oli syöttää niille heinää, mutta nehän olisivat voineet hotkaista pienen käden mennessään. Isäni yritti opettaa "oikeaoppista" syöttelytapaa, kämmen ylöspäin, käsi rauhassa ja sormet pois tieltä. Mielummin itse pidin heinätupon päästä kiinni ja toivoin parasta. Yleensä päästin tuposta irti ennen aikojaan ja hevoselle jäi hyvällä tuurilla pari kortta huulien väliin. Nykyäänkin tulee välillä syöteltyä herkkuja hevoselle miten sattuu, mutta onneksi joku hevonen antaa sitten puraisevan muistutuksen, ettei pelleily kannata!

Korkeasaari ja ponit

Voi kun joku olisi kertonut tuolle pienelle tytölle, että hän omistaa joskus oman ponin. Epäilen, ettei heti oltaisi asiaa uskottu! Niin monet kerrat toivoin omaa hevosta, mitä milläkin syyllä; ponit syövät hevosia vähemmän, joten hankitaan sellainen. Tästä kuvasta ei ole minkään moista muistoa, kuin itse kuva. Mutta vanha se on ja huomatkaa nuo upeat nyt-just-muodissa olevat vaatteet. Ihanat <3!

Nyt kuitenkin alkaa tulla jo kiire, sillä sain maastokaverin ja meidän pitäisi nähdä kymmenen minutin päästä talilla, hups!